Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

 

 
 

 

    KERHOHUONE

___________________________________________________________________


Tämä on Fagerin tallin kerhohuone, jossa voit käydä lukemassa hevostarinoita. Uusin on aina tässä ylimpänä. Jos et ole aiemmin lukenut niitä, vyörytä sivun loppuun ja lue alhaalta ylöspäin. Helpoimmin pääset käyttämällä ctrl+end, jolloin pääset loppuun ja ctrl+ home, tulet alkuun. (Windows)

_____________________________________________________________________________________

                                                          NEA ONNISTUU

Tuuli havisutti koivun latvoja, kun Nea asteli laitumen portille. Hänen silmänsä etsivät ruskeaa ponia muiden joukosta.

- Tuolla se on. Oliver...

Poni erottui muista Fagerin tallin ratsuista laihan olemuksensa ansiosta. Oliver oli aina ollut ruma hevonen.  Nea näki, miten musta ohut häntä hätisteli pois kärpäsiä.

- Oliver...

Nea rapisutti leipäpaperia ja luihunnäköisen hevosen turpa kääntyi häntä kohti.

- Nyt se tulee, Nea riemuitsi.

Poni oli ollut pari viikkoa laitumella, mutta nyt sen olisi aika tulla tositoimiin kentälle.

Oliver tuli pää alhaalla. Ruskeat silmät tarkkasivat tyttöä.

- Kas tässä. Omena. Kelpaako sinulle?

Poni otti sen kädeltä ja rouskutteli sitä tyytyväisenä.

- Maistui sinulle.

Nea hymyili.

Hän sovitti riimun ponin päähän ja toi sen ulos tarhasta. Kerrankin poni seisoi aloillaan, eikä sotkenut varpaita. Nea silitti huonokasvuista harjaa.

- Mitä sanoisit, jos me mentäisiin maneesiin? Kukaan ei näkisi meitä?

Tytöt olivat maastossa Jonin kanssa, eikä tallilla näkynyt ketään, kun Nea kävi satuloimaan ponia. Vatsanalus täyttyi perhosista. Miten ratsastuksen kävisi? Nea laitti kuolaimet suuhun ja solmi remmit kiinni. Hän näki käsiensä vapisevan. Hermotuttiko ratsastus häntä?

Nea vilkaisi salaa ponia. Se seisoi aloillaan, lepuutti takastaan. Ei kai Oliver ollut sairas, kun se ei hyökännyt päälle hampaat irvessä? Turpakaan ei muuttunut rusinaksi, vaan ruskeat silmät tarkkasivat pihalle. Oliverilla oli korvat hörössä. Ei kai se hautonut jotain  Nean pään menoksi?

Nea sai hevosen satuloitua ja lähti viemään hevosta pihalle. Hänen päässään jyskytti ajatuksia. Onnistuisiko hän ponilla? Heittäisikö Oliver hänet jälleen tantereeseen ja karkaisi?

- Hyvä, että menemme maneesiin. Oliverin saa aina sieltä kiinni.

Nea lähti taluttamaan hevosta pihan yli. Outoa. Oliver ei säpsinyt, ei purrut, eikä yrittänyt livistää.

-Onkohan hevosella päässä vikaa?

Nea oli varautunut kaikkista pahimpaan ja hän huomasi, miten jännitys kahmaisi vatsanpohjasta kun he astuivat sisälle maneesiin ja sen hämärään.

- Huomaatko nyt, ettei täällä ole mitään pelottavaa, Nea kuiskasi hevosen korvaan.

Hän pujotti ohjat kaulalle ja laittoi jalkansa jalustimeen. Nyt se tapahtuisi. Oliver säntäisi laukkaan ja heittäisi hänet satulasta, kuten poni oli tehnyt lukuisat kerrat ennenkin.

Poni ei liikkunut. Se seisoi korvat hörössä valppaana, musta häntä koholla ja odotti.

- No niin, tyttö sanoi ja lyhensi ohjia.

Nea oli varma, että Oliver oli keksinyt hänen päänsä menoksi jotain. Suu tuntui äkisti kuivalta, kun hän maiskautti.

Hevonen lähti kävelemään maneesin poikki. Sen kaviot upposivat hiekkaan. Satula narahteli joka askeleella.  Nea kiersi maneesin. Voiko tämä olla totta?hän ajatteli. Oliver ei kiukutellut. Se ei ravistellut vihaisesti lyhyttä harjaansa, eikä stepannut hermostuneesti oikealle ja vasemmalle, vaan käveli rauhallisesti eteen päin.

- Tällaista ei ole tapahtunut vielä ikinä, Nea sanoi.

Oliko kaikki unta? Hän rentoutui satulassa. Ratsu kulki hyväoppisesti maneesin ympäri ja siirtyi raviin. Mitä pidemmälle Nea ratsasti, sen iloisemmaksi hän tuli. Viimeinkin tunnelin päässä näkyi valoa, hän ajatteli.

- Voi kun tytöt näkisivät minut nyt.

Laukan nostokin tapahtui asiallisesti. Sitten tytön silmät nauliutuivat maneesissa olevaan ristikkoesteeseen. Miten korkea se oli? Suuta kuivasi.

Nea rauhoitti ja käänsi sitten ponin estettä kohti. Sitten hän antoi mennä. Laukka-askel, toinen. Poni tuli esteelle, kohosi sitten takajalkojensa varassa ilmaan ja liiti yli. Hyppy yllätti tytön täysin.

- Ei ole todellista!

Tyttö taputti kaksin käsin kosteaa kaulaa. Oli pakko halata Oliveria.

- Hieno hevonen!

Nean sydän käpristyi onnesta. Ratsastus oli taianomaista. Oliko Oliver viimeinkin oppinut ja tottelisi häntä? Näin ihanaa Nealla ei  pitkään aikaan ollut.

- Olet mahtava hevonen.

Yhdessä kiitävässä hetkessä tyttö unohti kaikki vastoinkäymiset. Heistä tulisi jotain, Neasta ja Oliverista.

Tyttö uskalsi maiskuttaa ja sai ponin siirtymään ravista laukkaan. Tuuli alkoi puhaltaa vasten kasvoja, kun Nea kiersi maneesin kevyessä laukassa. Sitten hän katsoi uudelleen estettä ja nuolaisi huultaan. Uskaltaisiko hän yrittää uudelleen nyt, kun poni oli hyvällä tuulella. Hän uskalsi.

Oliver kääntyi oikealle, se pidensi askeliaan. Sitten se tuli esteelle ja hyppäsi.

Nea ei ollut uskoa silmiään. Hän hymyili ja taputti kostunutta kaulaa.

- Erinomaista työtä.

Vasta sitten hän huomasi maneesissa  olevan hahmon, joka tuijotti vihamielisesti.

- Mari.

Neaa kylmäsi.

Marin silmät olivat jäätä. Hän tuijotti Oliveria kateellisena. Oliver oli hänen hoitohevosensa. Yksin hänen. Nea oli halpamaisesti vienyt sen häneltä. Mari ei suostunut ajattelemaan asiaa pidemmälle, ei sitä, että jos Nea ei olisi ostanut hevosta, se olisi nyt teuraana.

Mahtaako tästä tulla taas riita? Nea mietti. Hän laskeutui ratsailta ja silitti ponin kaulaa.

Mari katsoi häntä hetken, sitten hän lähti taakseen katsomatta, mutta ilma oli sähköistynyt, se uhkui vaaraa. Ensimmäinen kerta, kun Nea pelkäsi. Mari saattoi olla vaarallinen vastustaja.

Hän painoi poskensa hevosen kaulaa vasten, hengitti sen tuoksua. Kyllä juorut nyt lähtisivät liikkeelle, Nea ajatteli. Oliver oli loistanut, eikä Nea tiennyt miksi.


_____________________________________________________________                                              

 

                             MINNAN SOITTO

Anu seurasi ystäväänsä toimistoon ja tunsi, miten jännitys valtasi mielen. Olikohan Nummelassa sattunut jotain vaarallista? hän mietti. Ehkä siellä oli samanlaisia tuittupäisiä hevosia kuin Nea Kiven Oliver.

- Kohta se selviää, Minna sanoi kun löysi puhelimensa.

Anu istahti Jonin tuolille ja vilkaisi pihamaalle. Jonia ei näkynyt. Onneksi, sillä Minna sai viimeinkin yhteyden Nummelaan. Hänen äänensä kuulosti kireältä:

- Minna tässä  moi! Hyvä, kun sain sut kiinni.

Langalta kantautui Sirun hengästynyt ääni:

- Sä et tiedä, mitä täällä juuri on tapahtunut!

Minna ja Anu katsoivat toisiaan. He pelkäsivät pahinta.

- Kerro äkkiä, potkaisiko joku Nummelan hevosista Jonia? Se on mustelmilla ja laittaa minut  tuntia pitämään ja ...ja..., Minna ei löytänyt sanoja.

Langalta kuului kikatusta.

- Ei, ei hevonen sitä potkaissut.

- Eikö?

Siru vaikutti harvinaisen hyväntuuliselta. Minnan kulmakarvat kohosivat.

- Se oli Päkä hih hih..., Sirun ääni kertoi.

- PÄKÄ! Sanoitko Päkä?

Minna lysähti tuolille istumaan.

- Joo, Siru jatkoi. - Täällä oli oikein episodi, kun pihalle saapui kaksi joulupukkia, jotka alkoivat tappelemaan ja sitten tuli...

- Hitaammin Siru. Mitä puhut pukeista ja tappelemista? Minnan järkyttynyt ääni kysyi.

- Sitä vaan, että Joni Fager ja Mauri Kavén ottivat yhteen ihan tosissaan.

- MI-MITÄ? Ottivat yhteen?

- Ilmeisesti miehet taistelivat Jennin suosiosta.

- Voi ei!

- Siis käsirysyssä..., Siru kikatti.

- Ei oo todellista!

- No on on... Varsinkin, kun Päkä aikaan sai tappelun.

Minnan päässä löi tyhjää. Päkä? Mitä kummaa kauppaneuvoksen tytär oli aikaan saanut? Sirun täytyi kertoa heille kaikki.

- Se olikin kaikkien aikojen matsi. Päkä näki punaista ja kävi Jonin päälle. Löylytti kaverin käden käänteessä.

- EIKÄ! Miten Päkä voi tehdä sellaista?

- Kyllä mekin ihmeissämme olimme, Siru myönsi hyväntuulisesti. -Kaksintaistelu Jennistä oli niin romanttista.

- Se tappeluko?

- Niin. Ihan kuin olisin katsonut Suomi-filmiä.

- Mutta kumpi voitti? Minnan ääni kähisi. 

Se nyt oli tärkeää...

- Luulen, että Päkä voitti. Katsos Päkä hommasi Maran paikalle joulupukiksi pukeutuneena ja pojille tuli kiistaa ...

- Kiistaa mistä?

- Jennistä. Ja sitten Päkä hermostui. Se ihan totaalisesti menetti hermonsa, hyökkäsi Jonin kimppuun ja muilutti tämän. Hah hah . Olisit nähnyt  sitä.

- MUILUTTI?

Minnan ääni vapisi.

- Niin teki. Iski ukon tantereeseen. Joni ei pystynyt tekemään mitään.

- Voi ei! Tekikö se tosiaan niin?

- Teki.

- Mutta miksi ihmeessä?

- Luulen, että Mara ja Joni ovat molemmat ihastuneet Jenniin. Aika nätti nainen Jenni onkin ja hyvä kouluratsastaja...

- Vatsaani vääntää, Minna parkaisi.

Ei hän voinut sanoa, että oli Maraan ihastunut ja tieto Jennistä mursi hänen sydämensä. Miten Päkä saattoi käyttäytyä kuin barbaari rantarosvo? Minna kiehui kiukusta.

- Mara ja Jenni menivät juuri kahville. Minunkin täytyy mennä. Meillä on toimistossa joulupakettien avaaminen, joten heido. Ollaan taas yhteyksissä.

Minna tuijotti eteensä. Olo oli tyhjä. Hän ajatteli Jonia ja sääli tätä.


____________________________________________________________

                                 JOULU LÄHESTYY

Vihainen tuuli repi Fagerin tallin puista alas viimeisetkin lehdet. Lehdettömät puut huojuivat sateen kastellessa niitä. Minna heitti sadetakin yltään ja kävi istumaan toimiston tuolille.

- Koiranilma, hän sanoi.

Kenttä oli täynnä liejua ja vesilammikoita ja tytöt olivat saaneet puhdistaa hevosten kuraisia jalkoja ja vatsanalusia. Minnaa harmitti, sillä Joni oli antanut luvan yksityishevosille käyttää maneesia kentän sijaan. Se tiesi sitä, että maneesissa kävi ratsastajaa. Rick ja Nea.

- Ja Neakin vain siksi, että teki älyttömän päätöksen ostaa Jonilta itselleen kauhuponi Oliverin.

Kadehenki oli kuin mato Minnan sisällä. Se nakersi. Hevosenomistajat olivat aina erikoisasemassa muihin nähden. Niin se vain oli.

Huolestuneena hän katsoi, miten Nea satuloi uutta poniaan. Oliver luimisteli, niin kuin se teki aina.

- Minna.

Joni Fagerin matala ääni sai tytön kääntymään ympäri.

- Niin?

- Ehtisitkö pitää illan viimeisen ratsastustunnin?

Mies vilkaisi rannekelloaan.

- Minulla on menoa.

Minna näytti yllättyneeltä. Kukapa ei olisi, kun sai tällaisen tehtävän.

- Tottakai pidän. Tiedät, että voit luottaa minuun.

- Älä anna aloittelijoille liian vireää hevosta, Rockysta nyt puhumattakaan ja sitten Brackenille pitää laittaa yöksi lämpökääreet. Huomasin, että sillä on nestettä etujaloissa. On varmaan ylirasittunut.

- Muistetaan, Minna sanoi.

Hänen kulmansa olivat huolestuneesti rypyssä, kun hän seurasi Jonin kulkua. Ilmassa oli  sähköä. Mihin Joni oli menossa? Ettei vaan hevoshuutokauppaan. Olisikin aikamoista, jos tallille tulisi uusia hevosia.

Sitten Minna pyörähti ympäri ja lähti kiirehtimään kohti tallia. Hän tunsi vastuunsa ja halusi olla hyvä opettaja. Tytöt tulisivat huomaamaan sen.


____________________________________________________________

                                 SALAKATSOJA

Tuuli huojutti puiden oksia ja tiputti Nean päälle syksynkeltaisia lehtiä. Vuosi oli jälleen vierähtänyt. Pian  Fagerin tallilla pidettäisiin uudet Hubertusratsastus-kisat. Olisi ihanaa osallistua niihin.

- Mutta minulla ei ole sellaista hevosta.

Nea kurkisti puun takaa kentälle, jossa Rick ratsasti valkoista hevostaan. Maverick näytti isolta ja osaavalta. Se oli kuin Fantacy... Hevosen liikkeissä oli sulavuutta, kun se pyörähti kentän päässä häntä kaarella. Mutta miksi ihmeessä Rick ratsasti koulua? Nea kuvitteli pojan rakastavan esteitä, kuten serkkunsa Repe Jussila. Oli pakko istuutua ruohikolle. Tytöt eivät huomaisi häntä pensaikon kätköstä, missä Nea salaa katseli pojan ratsastusta.

- En tiennyt Maverickin olevan noin hyvä!

Nea uppoutui katsomaan, miten taidokkaasti Maverick lisäsi ravia. Miten se taivutti kaulaansa ja tanssi keskikentän poikki.

- Voi kun minäkin osaisin noin hyvin ratsastaa, Nea huokasi.

Mutta Nea tunsi itsensä surkeaksi kouluratsastajaksi. Hänen pitäisi ottaa tunteja, mutta sitten saapuisi tallitytöt tirskumaan kentän laidalle ja  hommasta ei tulisi mitään.

Selvää oli, ettei Nean taidot riittäneet tuollaiseen taidonnäytteeseen. Silti hän ihaili pojan taitoja.

- Olisi ihanaa olla hyvä ratsastaja!

Hän pidätti hengitystä, kun Maverick  teki upeita liikkeitä pojan alla. Pojan käyttämiä ohjasapujakaan ei näkynyt.

- Mestarillista yhteistyötä.

Maverick selvästikin osasi vaativaa kouluratsastusta ja oli siinä kaikin puolin hyvä.

- Mutta hevonen on esteratsu, Nea tuumi. - Miksiköhän Rick ratsastaa koulua?

Nea mietti asiaa ankarasti.

- Pitää kysyä sitä Rickiltä, Nea päätti äkkiä ja tuli esille piilostaan. Onneksi muita ei näkynyt. Hän suunnisti kentän laidalle.

- Kas Nea. Tulitko katsomaan Maverickin osaamista?

Rick pysäytti valkoisen ratsunsa.

- Tulin.

Nea näytti jännittyneeltä.

Rick hymyili.

- Ratsastuksen perusta on kouluratsastus, poika sanoi.

- Se oli niin kaunista. Maverick on upea hevonen.

Ratsu töykkäsi turvallaan Neaa.

- Niin, Nea venytti.

Kuinka hän voi sanoa, että ei osannut kouluratsastusta juuri nimeksikään? Fantacy oli taiturimainen. Se osasi ja  tanssi itsekseen kaikkien sääntöjen mukaan. Ei siinä Nealla juurikaan ollut mitään pelissä.

Ilmassa oli äkkiä huutoja. Kun Nea käänsi päätään, hän näki Marin ja Anun juoksevan heitä kohti.

- Minun täytyy nyt mennä, Nea sanoi nopeasti.

Hän vaivaantui tyttöjen läheisyydessä. Tiedä, vaikka nolaisivat hänet Rickin silmissä.

Nea pyörähti ympäri ja lähti juoksemaan. Parasta olla kaukana Marista, josta oli tullut hänen vihollisensa.


______________________________________________________________

                                   HEVOSLUMOOJA

Oliver paineli tarhaa ympäri minkä jaloista pääsi. Välillä se intoutui heittämään takajalkojaan ilmaan.

Repe paiskasi portin kiinni ja sipaisi tummat hiukset silmiltään.

- Kamala mikä poni!

Oliver laukkasi tarhassa niin, että hiekka pölisi.

- Onko se tullut hulluksi? Minna huusi ja tuli katsomaan.

- Ainahan se on ollut päästään kahjo, Mari vastasi.

Kaikki Fagerin tallilla tiesivät, miten älytön ruuna oli. Nea säälitti jokaista.

- Hevonen pitäisi ampua! Minna ilmoitti uupuneelle  Nealle, jonka kädet olivat köyden polttamat. Mutta Nea ei itkenyt. Hän puri hammasta kahta kovemmin.

Alakuloisena ja nolona hän laahusti portille. Kaikki tuijottivat häntä ja tarhassa hurjia hyppyjä tekevää ponia, joka syöksyi täyttä laukkaa pakoon sieraimiaan päristellen.

Mari näytti vahingoniloiselta. Nauttikkoon Nea nyt ponista.  Mari oli  aiemmin ollut ponin oikea hevosenhoitaja. Niistä päivistä tuntui olevan kauan. Olisikin hauska nähdä, miten Nea kesyttää villin poninsa.

Mari hymyili ylimielisesti ja vilkuili uteliaasti Neaa, joka saapui portille.

- Näytä nyt, mistä sinut on tehty!hän pilkkasi.

Nea vilkaisi häneen ja sitten kahteen suloiseen poikaan, jotka olivat paikalla.

- Ihan niin, Anukin yllytti.

Nea puri huultaan. Jalat vapisivat. Miten hän uskaltaisi mennä hakemaan Oliverin tarhasta, jossa poni paineli kiitolaukkaa pää pysytyssä ja musta harja hulmuten. Tunnetusti poni oli häijy ja luihu ja aina juonimassa.

Kaikki katsoivat, miten Nea meni sydän hakaten tarhaan. Hänen jalkansa vapisivat, mutta sitä muut eivät nähneet.

Repe näytti huolestuneelta.

- Ehkä sinun ei pitäisi tehdä sitä, hän sanoi Nealle.

Tyttö ei kuunnellut. Miten Nea voisi tunnustaa, että pelotti kamalasti? Tytöt nauraisivat ja pilkkaisivat häntä. Neahan oli Fagerin tallin luuseri. Ei se miksikään muuttuisi.

Päättäväisesti Nea aikoi suoriutua haasteesta. Muuten hänelle nauraisi koko talli.

- Oliver... kiltti poika...

Poni luimisti, se näytti rumalta kuin rypistynyt rusina. Ruskeat silmät katsoivat ilkeästi tyttöä. Miten tässä kävisi?

Mari hymyili tyytyväisesti nähdessään Nean avuttomuuden. Kyllä hän tiesi, että toista pelotti. Niin olisi häntäkin pelottanut. Jännittyneenä Mari katsoi, miten Nea lähestyi käsi pitkällä ponia. Juuri silloin ilmassa kuului huuto:

- TULE POIS SIELTÄ!

Rick tuli portille ja  näytti kovin huolestuneelta.

- Usko meitä, Repe jatkoi.

Mari virnisti.

- Antakaa Nean nyt näyttää, miten taitava se on hevosten kanssa, hän sanoi.

- Niin, kyllä se pärjää, kun on omistanutkin hevosia, Minna sanoi iloisesti.

- EI! Repe huudahti. - Se on vaarallista! Poni on liian villi.

Tytöt purskahtivat nauruun.

- Vai villi. Tuollainen poni on aina. Ette tunne sitä.

Nea jatkoi matkaansa kielloista huolimatta ja pojat menivät synkemmäksi. Kavioiden kopina täytti ilman, kun maata vasten paiskautuvat kaviot pöllyttivät hiekkaa.

Luihu poni näytti entistä rumemmalta. Sen kaula oli kastunut hiestä. Ruskeat silmät pälysivät ilkeämielisinä lähestyvää tyttöä. Oliver heilutti päätään oikealle ja vasemmalle, se naksutti ilkeästi hampaitaan yhteen.

- Tule nyt vaan. Tule..., Nea maanitteli.

Poni kääntyi salamannopeasti. Sen ruskeat korvat olivat painautuneet pitkin niskaa.

- NEA! Repe kiljaisi varoittaen.

Liian myöhään.

Poni luimisti niin, ettei korvia edes nähnyt mustan harjapehkon alta. Sen turpa oli rypistynyt ryppyiseksi kuin rusina. Sitten se hyökkäsi suuret keltaiset hampaat paljastettuina kohti Neaa.

Nea ei ennättänyt tehdä mitään. Hän lamaantui, kun näki, miten vihaiseksi muuttunut Oliver lähestyi pikajunan tavoin luihu kaula pitkällä. Poni oli aivan tosissaan. Hyökkäisikö Oliver hänen päälleen, vai uhittelisiko se? Sitä tyttö ei tiennyt.

Äkkiä portti lennähti auki ja Repe syöksähti sisälle. Hän sai otteen  tytön vyötäisiltä ja kiskaisi tämän sivulle pois hevosen tieltä. He kaatuivat hiekalle. Tilanne näytti pahalta.

Mari kirkaisi.

- Apua! Tehkää nyt jotain!

Vaikka Mari ei Neasta pitänytkään, ei hän sentään ruumiita odottanut näkevänsä.

Rick toimi. Hän sujahti portin sisäpuolelle ja pelästytti Oliverin kauemmaksi. Poni heitteli päätään, sen kaviot kuopivat maata. Ilkeät silmät pälysivät yllättäen saapunutta poikaa.

Repe otti kiinni Nean kainalosta ja veti tytön pikavauhtia aidan ulkopuolelle.

- Tuo nyt oli tyhmintä, mitä voit tehdä.

Nean silmissä oli kyyneleitä.

- Mutta tytöt yllyttivät..., hän kuiskasi.

- Sinä et saa välittää siitä.

- RICK VARO!

- TULE POIS SIELTÄ!

Tyttöjen äänet saivat Nean katsomaan, miten Rick oli saanut kiinni Oliverin perässä laahaavasta köydestä. Oliver syöksyi hänen ohitseen häntä suorana. kaviot heittivät taakseen hiekkaa.

- Varo sitä hevosta Rick!

Rick ei sanonut mitään. Hän huiskautti lisää vauhtia ympyrää juoksevalle ponille, joka luimisti pahasti ja jonka suupielestä putosi vaahtoa ryntäille.

Rick ei vastannut. Hän katsoi ponia, jonka elekieli kertoi raivosta. Se luimisti pahasti  ja lisäsi vauhtia päästäksene pakoon poikaa joka heilautti narua. Eikö tämä aikonutkaan ottaa jalkoja alleen ja paeta ponin luota?

Mari puri kynsiään. Hän tuijotti tapahtumaa jännittyneenä. Tällaista ei ollut vielä koskaan tapahtunut tallilla.

Repe oli saanut Nean jaloilleen ja näytti vakavalta.

- Sinun ei pidä uhmata ponia. Et pärjää sen kanssa, poika sanoi.

Miten oikeassa Repe olikaan, Nea ajatteli.

Hän näytti surkealta. Ettei vaan Rick satuttaisi itseään Oliverin teiskuessa ympäri tarhaa kuin heikkopäinen.

Poni kiristi vauhtia. Se painoi korvansa pitkin niskaa ja näytti hermostuneelta, kun poika jahtasi sitä, eikä livistänytkään paikalta.

- Juokse pois nyt! Rick kehotti.

Hän lisäsi Oliverin vauhtia ja näki, miten poni alkoi puhaltaa. Se lipoi kielellään suuta.

- Anna sen ponin olla! Mari huusi.

Voisi tapahtua vielä jotain kamalaa.

- Olkaa nyt hiljaa! Minna sähähti kiiveten aidan päälle katsomaan.

Hänestä kaikki oli hurjan jännittävää. Latauksen tunsi ilmassa.

Oliver oli pysähtynyt. Hevonen ja poika tuijottivat toisiaan kuin arvioiden, mitä nyt tapahtuisi.

- Minä lyön vetoa, että Oliver voittaa, Mari kiljaisi.

Hänestä tapahtuma voisi jatkua pidempäänkin.

Oliver hypähti pystyyn, se kääntyili epävarmana ja katsoi vihaiasesti poikaa. Höyry nousi sen selästä. Sitten se lähti ravaamaan ja puhalsi hermostuneesti.

Rick laski köyden löysäksi. Kyllä hän tiesi mitä teki.

- Ei kai se hyökkää päälle? Mari kuiskasi hermostuneena.

Hän ei ollut koskaan nähnyt Oliveria noin tuimana.

- Ole varovainen sen kanssa! Mari huusi ja sai Nean kääntämään päätään. Rickiä kyllä varoitettiin, mutta ei häntä.

Repe katsoi Neaa lohduttavasti.

- Älä välitä, hän kuiskasi.

Nea ei vastannut. Oliver oli pysähtynyt korvat pystyssä ja se tuijotti Rickiä, joka lähestyi hevosta. Mitä, jos poni suttuisi ja kävisi kimppuun? Nea muisti jokaisen puraisun, jonka ponilta oli saanut.

Hiki valui alas ponin kupeita. Selästä nousi höyryä ja se nuolaisi huultaan.

Nea pidätti hengitystä. Hän ei uskonut silmiään.

- Katso tuota!hän sanoi Repelle.

Rick oli päässyt ponin luokse ja ropsotti sitä otsasta.

- MITÄH?

Marin suu loksahti auki silkasta hämmästyksestä.

- Miten se tuon teki?

Ilmassa tuntui olevan taikaa.

Mari tiputtautui aidalta minne oli kiivennyt.

- Tämä ei ole totta! hän huusi.

Oliver kulki kesynä kuin lammas pojan perässä ulos portista.

- Mitä ihmettä tässä tapahtui?

Tytöt eivät olleet koskaan nähneet moista hevosen kesytystä.

Anu näytti pettyneeltä. Hän oli odottanut näkevänsä draamaa, jossa kamppailu pojan ja hevosen välillä olisi viety äärimmäisen pitkälle. Nyt sellaista ei tullutkaan.

- Mitä kummaa tuossa tapahtui? hän mietti.

Mari oli haltioissaan.

- En ole koskaan nähnyt tuollaista hevoskesytystä hih hih... Onkohan Rick samanlainen tyttöjen kanssa.

Anu tönäisi innosta puhkuvaa Maria kylkeen.

- Älä unta näe.

He seurasivat Oliveria ja Rickiä tallille ja Mari oli varma, että ilmassa oli taikaa.

_____________________________________________________________

                                  KAKSIN

Fagerin toimistossa ei ollut ketään. Onneksi, Repe ajatteli vetäessään oven tiukasti kiinni. Hän katsoi serkkuaan, joka heittäytyi istumaan läheiseen tuoliin ja aukaisi limupullon.

- Korviini on kantautunut kaikenlaista naisseikkailuistasi, Rick sanoi. - Mutten arvannut, että olet napannut oikean kaunottaren kainaloosi.

- Ja nyt sinä tunget likaiset näppisi minun asioihini, Repe suuttui.

Rick purskahti iloiseen nauruun.

- Tyttö kävi päälleni innosta palaen ja halusi suudella minua, pelastajaansa. Täytyy sanoa, että se miellytti minua. Tämä Kikka osaa suudella.

Repe heitti serkkuaan lehdellä. Hän tunsi mustasukkaisuutta.

- Lopeta heti!

Rick näytti huvittuneelta.

- Pysyt sitten kaukana siitä tytöstä, Repe sanoi. - Hän on minun!

- Tämä alkaakin muuttua mielenkiintoiseksi. Olet niin tosissasi.

Rick nojautui tuolin selkänojaa vasten.

- Ei sitä tiedä, mihin juttu kehittyy, hän sanoi.

Repe katsoi serkkuaan pistävästi.

- Mitä tarkoitat?

- Tyttö voi pitää myös minusta.

- EI IKINÄ!

- Mistä sinä sen tiedät?

- Sitten Kikalla on hiekkaa silmissä, jos se ei meitä kahta toisista erota.

Rick purskahti nauramaan.

Ulkoa alkoi kuulua huutoja. Mitä siellä tapahtuu?

Rick kurkkasi ikkunasta.

- OLIVER!hän kiljaisi. - Poni on taas karkuteillä.

Repe kohotti kulmiaan.

- Eiköhän mennä katsomaan?hän ehdotti.

Pojat siirtyivät pihalle.

Lähistöltä kantatui kavioiden kapsetta ja tyttöjen kiljaisuja.

- VAROKAA!

Tyttöjen huudot leikkasivat ilmaa.

- Se on karannut!

Oliver syöksyi  heidän ohitseen takapäätä ilmaan heittäen ja tallitytöt lakosivat kuin akanat tuuleen sen edestä.

Repen suu aukeni hämmästyksestä.

Oliverin perässä läähätti lihavahko tyttö, jonka pitkät tummat hiukset hulmusivat tuulessa. Repe tunsi tytön heti.

- Ne Kivi!

Villiintynyt poni pukitti. Se heitti takapäätään korkealle ilmaan ja kiskoi perässään tyttöä, joka ei päästänyt juoksutusliinasta irti.

- Ptruu...Oliver...

Viimein poni pyrähti sisälle tarhan avonaisesta portista.

Nean ote petti ja hän jäi makamaan hiekalle käsivarret kipeinä.

Oliver oli jälleen selättänyt hänet.                             

______________________________________________________________

                                MUSTASUKKAISUUTTAKO?

Hauskan näköinen  poika nojasi hevoshaan porttiin, mutta hänen silmänsä katsoivat Kikan perään. Katse oli täynnä uteliaisuutta. Tapahtumat, jotka alkoivat Suomessa, olivat tuoneet Rickin elämään odotusta. Oli täysin sattumaa, että hän ilmestyi paikalle pelastamaan Kikkaa sortuneen rakennuksen pohjalta. Tilanne oli vaarallinen ja Rick muisti yhä kaiken. Hän oli laskeutunut montun pohjalle ja kohdannut elämänsä tytön, Kirsti Lahden. Tyttö  tuntui saaneen tällin päähänsä ja kuvitteli häntä kenties  Repeksi, mutta ne kuumat suudelmat, mitkä he  pimeydessä vaihtoivat, eivät unohtuisi mielestä.

- Tyttö osaa laittaa pojan pään pyörälle, Rick sanoi.

Repe kiukkusi.

- Sinunko?

Rick nauroi lähes hävyttömästi ja  työnsi silmilleen menevät hiukset pois kasvoiltaan.

Repe tönäisi serkkuaan kovakouraisesti.

- Pidä näppisi irti tuosta tytöstä. Hän on minun.

Serkukset tuijottivat toisiaan kuin kaksi gladiaattoria.

- Ei siltä vaikuttanut, Rick sanoi ja repi Repen irti rinnuksistaan.

- Olen pitänyt Kikan kanssa yhtä.

- Ei siltä vaikuta. Tyttö oikein ripustautui kaulaani.

Repen oli vaikea hillitä itseään.

- Koska erehtyi henkilöstä.

Rick purskahti hyväntuuliseen nauruun. Ilo oikein kupli hänestä.

- Repe hyvä. Sinä olet rakastunut.

- Minä? En varmasti ole...

- Olet sinä. Ensimmäisen kerran elämässäsi. Onpa hurjaa! Kuuluisa Repe Jussila. Kikkako kesytti sinut viimeinkin, mokoma naistenmies?

Repe häkeltyi, eikä tiennyt mitä sanoa.

Rick laski ystävällisesti kätensä serkkunsa olkapäälle.

- Mennään tallille vetämään yhdet limsat. Minä tarjoan. Saat kertoa tuosta kaunottaresta minulle kaiken.

Serkukset lähtivät tallia kohti. Heillä oli paljon puhuttavaa.


______________________________________________________________

 

                                    KIKKA JA REPE

- Minä en usko, että tein tämän jutun! Miten minä olen voinut lähteä sinun mukaasi Repe?

Poika oli ilmestynyt Lahden omakotitalolle ja vaatinut Kikkaa mukaansa.

- Olen niin hurmaava yksilö, poika virnisti. - Hurmaava!

- Voi tuota itserakkautta, tyttö huudahti. - Älä vaan tukehdu itseesi.

Repe näytti ilkikuriselta.

- Pitäähän sinun omin silmin nähdä, ketä olet suukotellut.

- Älä muistuta minua! Kikka punehtui.

He pysähtyivät Fagerin tallin pihalle ja Kikka tunsi, miten vatsanpohja lehahti täyteen perhosia. Kohta se tapahtuisi. Hän näkisi pojan, jota oli luullut Repeksi.

- Täällä ei näy ketään, Repe sanoi ja katseli ympärilleen. - Mennäänkö katsomaan tallista.

- Mene sinä vaan. Minä jään ulos. Menen vaikka  katsomaan  poneja tuonne tarhan kulmalle.

Repe päästi hyväntuulisen naurun.

- Aloitko jänistämään?hän kiusasi.

Kikka punehtui. Että tyttö näytti sievältä. Repen olisi tehnyt mieli kahmaista elovenatyttö syliinsä ja suudella tässä keskellä tallipihaa, mutta Kikka oli kääntänyt selkänsä ja kävellyt tiehensä.

Kamalaa, miten Kikkaa jännitti.

- Pahempaa kuin estekisoissa oleminen.

Hän pysähtyi Fagerin aidan luokse ja loi katseensa laitumella olevaan ruskeaan hevoseen. Eläin oli laiha ja takkuharjainen.

- Oliver.

Nea Kiven poni kohotti päätään ja heilautti ohutta mustaa häntäänsä. Kikka tuijotti hevosta, kunnes kuuli takaansa pojan äänen:

- Kannattaa varoa sitä ponia.

Kikka  vilkaisi olkansa yli.

- Nytkö sinua alkoi kiinnostaa minun turvallisuuteni?

Pojan suu meni hymyyn. Ilkikuriset silmät tarkkasivat Kikkaa. Silmissä oli hymyä.

- Luulenpa, että olen aina pitänyt huolta sinusta. Siis ihan todella.

Tyttö tuhahti. Hän katsoi Oliveria.

- Missä sinä muuten lorvit? Ensin raahaat minut  tänne olematonta serkkuasi katsomaan. Ja sitten et hae sitä onnenonkijaa paikalle selvittämään asioita. Niin sinun tapaistasi.

Poika purskahti hyväntuuliseen nauruun ja huudahti:

- Olen aina pitänyt suorasanaisista tytöistä.

Kikka näytti olevan tosissaan.

- Miksi et koskaan ota minua vakavissasi?

Pojan ilme vakavoitui. Hän katsoi sinisiin silmiin uteliaasti.

- Olen aina ottanut sinut vakavissani.

- Tuota en usko! Tahdot juksata minua.

- Jaa miten?

- No sillä suudelmalla.

- Taisit pitää siitä? 

Pojan äänessä oli kiusoittelua ja Kikka kääntyi yllättäen häneen päin. Kyllä hän Repelle näyttäisi, mitä tarkoitti.

Yllättättäen tyttö  sieppasi kiinni pojan päästä, otti tämän kasvot käsiensä väliin ja painoi suunsa vasten pojan suuta tiukasti. Poika horjahti hyökkäyksen voimasta ja kaatui aitaa vasten. Ilmeisesti hän ei odottanut tällaista toimintaa tytöltä.

Kikan eleessä oli outoa kiihkeyttä ja kaipausta. Turha pettää itseään. Hän kaipasi Repen syliin. Janosi pojan suudelmia, kuten silloin ennen rannalla. Miten pitkä aika siitä oli, kun Repe oli pitänyt häntä sylissään ja suudellut? Miten pitkä? Kikka ei jaksanut muistaa.

Hän kietoi kätensä pojan kaulan ympärille, kuten aiemmin ja yritti unohtaa ne tapahtumat, jotka veivät Repen pois hänen luotaan. Huulet janosivat toisiaan, ne etsivät toisiaan uudelleen ja uudelleen ja kun poika vastasi suudelmaan yhtä kuumasti, tyttö tiesi, ettei Repe ollut unohtanut. Hän muisti jokaisen hetken, jolloin he olivat olleet yhtä.

Juuri silloin tapahtui jotain omituista, sellaista, mitä Kikka ei ikinä elämässään unohtaisi. Hän kuuli äänen selkänsä takaa:

- KIKKA!

Tyttö jähmettyi. Kädet putosivat alas pojan kaulasta. Sinisissä silmissä näkyi täydellinen tyrmistys. Hänen suunsa aukeni, mutta ääntäkään ei tullut.

- Oletko sinä täysin seonnut?

- Re-Repe...? Miten voit olla siinä?

Repe näytti suuttuneelta. Hän tuijotti Kikkaa silmiään uskomatta. Oliko jossain mennyt ohi? Oliko Kikka niitä tyttöjä, jotka ripustautuivat jokaisen pojan kaulaan.

Poika, jota Kikka intohimoisesti oli suudellut, hymyili ilkikurisesti.

- Saanko esitellä,Rick Marone. Olen Repen serkku.

Kikka meni niin valkoiseksi kasvoiltaan, että pojat luulivat hänen pyörtyvän niille jalansijoilleen.

- Se-serkku? Sinä?

- Minä niin.

Hymyillessään pojan suupieliin ilmestyivät hymykuopat.

- Mutta, mutta... luulin että...

Kikka ei löytänyt sanoja.

Hän tuijotti kahta samanikäistä poikaa, jotka olivat kuin veljeksiä.

- Repe... Kumpi teistä on Repe?

Poika, jota  hän oli suudellut, osoitti sormellaan toista.

- Hän.

Repe tuijotti tyttöä vihaisesti.

- Etkö muka tunne minua?

Kikka näytti kauhistuneelta.

- E- en, hän sopersi.

Rick päästi hyväntuulisen naurun. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun heidät sekoitettiin toisiinsa.

- Meillähän on ihan erilaiset vaatteetkin, Repe kiljui vihaisena.

Kommentti lisäsi Rickin hyväntuulisuutta.

- Älä hyvä mies sekoa. Jos tyttö tykkää suutelemisesta.

- MITÄ? Kikka punasteli. - Voi kamala!

Hän halusi vaipua maan alle, kun hävetti niin.

Repe näytti olevan raivoissaan.

- Etkö sinä  tunne minua edes suudellasi? 

Kikka punastui. Mitä hän oli mennyt tekemään?

Rick virnisti.

- Haluatko testata meitä?

- Apua! Kikka kiljaisi.

Hän katsoi kauhistuneena pojasta toiseen ja päätti sitten ottaa jalat alleen.

- Minne sinä nyt menet? Rick huusi iloisesti tytön perään. - Emmekö testaisi uudelleen?

Rickin hyväntuulinen nauru  siivitti tytön juoksua. Kikka ei missään tapauksessa jäisi kuuntelemaan poikien ehdotuksia. Oli tarpeeksi kamalaa, kun hän suuteli tuosta vaan tuntematonta poikaa. Mikä Kikkaa vaivasi?

- Mutta pojat ovat ihan samanalaisia.

Muuta selitystä ei ollut. Kikka hiljkensi päästyään tien mutkaan. Sittne hän salaa katsoi taakseen.

- Mutta Rick oli hyvä suutelija...Taitaa kaikki Antinean pojat olla.


                               

                                   

______________________________________________________________

                                          UUSI POIKA

- Pihalle tuli auto!

Tuire Mertolan ääni kaikui tallissa.

Toimiston ovi avautui. Käytävälle syöksyi tyttöjä, jotka  menivät ikkunoihin, miten pihalle saapunut auto pysähtyi tallin eteen.

- Nyt se tulee! Rick Marone!

- Näyttäkää minullekkin...

Anu kompuroi ikkunaan.

Audin ratin takaa nousi leveäharteinen mies, Rickin isä ja kävi avaamaan auton takaluukkua seuranaan hauskannäköinen poika.

- Ai että, se on söötti! Oikea namupala!

Mari löi nenänsä kiinni kärpästen likaamaan lasiin.

- Apua! Minä sekoan...Tuohan on unelma. Ei ollenkaan nörtti. Onkohan se romanttinen?Minusta pojan kuuluu olla romanttinen.

- Kyllä se varmaan on, Minna sanoi ja Mari hyppi riemusta.

- Uskaltaako sille jutella? Anu kiljui.

Hänen teki mieli rynnätä ulos vastaanottamaan Rick.

Poika näytti hauskalta ja hyväntuuliselta. Tuuli leikki pojan tummilla hiuksilla, jotka putosivat silmille. Iho oli kesäauringon paahtama.

- Mitä ne nyt tekvät? Mari huudahti.

- Nostavat takaluukusta ylös Maverickin kaappia. Ai että, miten hieno varustekaappi on. Katsokaa tytöt! Minna selitti.

- Tuollaisia pyörillä kulkevia varustekaappeja käyttävät vain kilparatsastajat, Anu sanoi ja Mari päästi hermostuneen hihityksen.

- Eikö Rick sitten ole sellainen?

Minna pudottautui alas ikkunalta.

- Nyt se tulee!

Rick ilmestyi ovelle kaappia työntäen.

- Hei kaikki!

Pojalla oli matala, miellyttävä ääni ja tytöt ilmestyivät  paikalle taikaiskusta.

- Oletko sinä se hevostaituri? Mari kysyi suorasukaiseen tyyliinsä.

Rick purskahti nauramaan.

- Sellaiseksikin minua on haukuttu.

- Ja minä olen Anu.

Anu työntyi Marin eteen. Hän hymyili pojalle, kuin olisi tuntenut hänet entuudestaan.

Nea näki kaiken Oliverin karsinaan, jonne oli piiloutunut muiden katseilta. Mutta hänen vatsanpohjassa lentelivät perhoset. Hänestä tuntui siltä, kuin jotain muuttuisi Fagerin tallilla lopullisesti.


______________________________________________________________

                                    RICK MARONE

Toimistosta kantautuva puhe pysäytti Nean. Oliko Maverickin omistaja nähty?

- Voi, kun se olisi oikein mukava tyttö, jonka kanssa voisin ystävystyä, Nea sanoi.

Hän jäi oven taakse salakuuntelemaan, kun Minnan ääni selitti:

- Ja sillä on taivaallisen ihanat tähtisilmät. Pojan nimi on Rick Marone.

- Se on siis ulkomaalainen. Osaako se lainkaan suomea?

- Oikein hyvin.

- Onko se tumma vai vaaleatukkainen? Mari kysyi. - Se kuulostaa liian hyvältä. On tietysti finninaamainen läski.

Minna purskahti raikuvaan nauruun.

- Varo sanojasi. Rick vie jalat alta. Sinultakin.

- Onko se todella niin komea?

- Hyvin sporttinen. Lihaksia ja silleen, Minna vakuutti nauraa kihertäen. - Hiukset ovat pidemmät, sellaiset korvien yli menevät ja tummat. Olenkin huomannut ihastuvani sellaisiin poikiin.

Huoneeseen tuli hiljaisuus. Oven takan Nea veti otsaansa ryppyyn. Maverickin omistaja olikin poika, joka teki vaikutuksen Minnaan.

- Minä teen Rickiin ensimmäisen varauksen, Anu huusi kovalla äänellä. Jos se on niin söpö kuin Minna sanoo.

- Etpäs vaan minä! Mari kikatti. - Tarvitsen itselleni näyttävää poikakaveria. Mutta kerro, osaako se ratsastaa? Hevonen on aika komea.

Minnan äänessä oli ihastusta.

- Maverick on osallistunut Euroopan GP-kisoihin Se on huippuratsu ja poika aikamoinenhevostaituri...

- Ooh..., tytöt huokasivat yhteen ääneen. - Sellaista täällä tarvitaankin. Mestaria hevosen selkään.

Toimistossa syntyi puheensorina.

- Koska poika tulee tänne?

Nea painautui ovea vastaan. Hänen sydämensä hakkasi jännityksestä. Pettymys oli kovempi, kuin Nea uskoi.

- Ei se poika minusta välitä, kun olen tällainen...

Hän lähti Oliverin luokse.


  _____________________________________________________________

                                    MAVERICK

Nean askeleet olivat tänä aamuna nopeampia. Mahtaisiko uusi valkoinen hevonen olla tallissa? Hänen täytyi nähdä hevonen ensimmäiseksi.

- Lyön vanhan hattuni vetoa siitä, ettei se oli Kikka Lahden Husaari.

Kikka ei toisi hevosta Fagerin tallille, vai toisiko? Mitä, jos tytöt olisivat sittenkin oikeassa ja ratsu tulisi? Nean vatsa täyttyi liitelevistä perhosista.

Nea astui talliin. Tyttöjen ääniä kantautui toimiston suljetun oven takaa. Hän suunnisti kohti peräkarsinaa.

- Se on tullut!

Karsinassa seisoi lumenvalkoinen hevonen. Oliko se Husaari? Nea lähestyi hevosta varovaisesti, sillä oriista ei koskaan tiennyt.

- Et sinä ole Husaari. Tytöt ovat väärässä.

Nea alkoi jo naurattaa tyttöjen puheet.

- Ne eivät kyllä tiedä mistään mitään, hän tirskui.

Nean oli pakko käydä silittämään hevosta.

- Olet niin kaunis... ja kilttikin vielä. Voi kun sinun omistajasi olisi kiva tyttö, sellainen, jonka kanssa voisin ystävystyä.

Toimistosta kantautui naurua.

- Minun pitää nyt mennä, Nea sanoi hevoselle. - Etteivät muut näe, että olen täällä.

______________________________________________________________

                            POHDISKELUA TALLILLA

Tytöt seisoivat  käytävällä ja tuijottivat vakavina toisiaan. Heitä kiinnosti tuleva valkoinen hevonen. Joni ei ollut paljastanut mitään tulevasta hevosesta ja sen omistajasta. Se lisäsi entisestään utelisuutta.

Anu tuijotti Tuirea.

- Mitä Siru sanoi? Myönsikö, että se on Husaari?

- Ei myöntänyt.

- Tota mä en usko! Minna kiljaisi. -Tottakai Kikka tietää, jos hevonen tulee tänne.

Minna rypisti kulmiaan. Hän tuijotti Tuirea.

- Mitä Siru tarkalleen ottaen sanoi?

- Kikka on asiasta yhtä hämmentynyt kuin me. Se ei tiedä mitään Husaarin tulosta.

- Valehtelee! Irina kiljui. - Pakko sen on tietää.

Nea kuuli kaiken tullessaan paikalle.

- Ei Kikka valehtele!hän sanoi kovalla äänellä. - Kikka on reilu tyyppi.

- Ja sinäkö sen tiedät?Anu kysyi pisteliäästi.

- Tässä on koira haudattuna, Tuire vakuutti. - Husaari saapuu meille salanimellä.

- Maverick, Anu jatkoi ja nyökytti päätään.

Minna säteili.

- Luuletteko, että pääsen hoitamaan niin komeaa ori hevosta?

- Mahtaneeko Kikka suostua siihen? Husaari on sen lempihevonen, Anu sanoi.

- Mitä, jos se hurjapää hajoittaa paikat? Eikö se ori ole villi? Irina muisteli.

- Minä ainakaan en pelkää hevosta! Mari kuulutti. - Olen hoitanut Fagerin tallin kurjinta hevosta, Oliveria.

Irina päästi hihityksen.

- Koni onkin tosi ruma. Kaikki lonkat pystyssä. Ettekö anna sille lainkaan heinää?

Tytöt olivat niin syventyneitä keskustelemaan tulevasta hevosesta, etteivät huomanneet Jonin tuloa.

- Mikä ihmeen torikokousta minun toimistossani pidetään?hän kysyi ihmeissään ja astui sisälle.

Minna näytti kiihtyneeltä.

- Me jutellaan Maverickistä.

- Siitä uudesta hevosesta, Anu lisäsi.

- Se kuulemma on Lahden Kikan ori, Nea sanoi.

Joni purskahti nauramaan ja hänen silmissään loisti hilpeys.

- Kuka niin on sanonut? En ainakaan minä.

- Mutta me tiedetään totuus! Mari touhusi vakavana. - Se on Husaari!

- Ja minä haluan sen hoitajaksi, Minna jatkoi.

Joni heittäytyi istumaan toimiston tuolille ja virnisti.

- Sellaisesta en päätä minä.

- Joo, Anu kailotti suureen ääneen.- Kysytään Kikalta, jos me saadaan hoitaa sitä.

- Kysytään.

Nea ei ollut varma voisiko kyseinen ratsu olla Husaari. Täytyi pysyä kuulolla. Ehkä jotain selviäisi.


______________________________________________________________

                                    NEA YRITTÄÄ

Oliver seisoi korvat luimussa karsinassa ja pälysi epäluuloisesti  Neaa. Olipas ruuna jäätävällä päällä. Sen turpa rypistyi rumasti ja se puhalsi äreästi sieraimistaan.

- Mökötätkö sinä? Nea kysyi.

Kaikesta päätellen kyllä.

- Ei muuta, kuin ulos.

Hevonen tuli vastentahtoisesti. Ehkä sitä ei kiinnostanut. Pihalla Nea asetti jalkansa jalustimeen ja otti satulan etukaaresta kiinni. Hän ehti juuri ja juuri istumaan satulaan, kun hevonen korskui.

- Rauhoitu nyt hieman.

Turha toive. Oliver tuntui olevan entistä pahemmassa kipsissä. Suoraan sanottuna hevonen sai paniikkikohtauksen, kun Nea meni selkään. Mikä sitä vaivasi? Oliver hyppi ja steppasi. Se pyöri ympyrää, kokeili ja testasi Neaa koko ajan. Kaiken lisäksi se alkoi naksuttaa hampaitaan ja leikki kielellä.

- Mikä sua vaivaa?

Hevonen oli pahempi kuin koskaan. Testasiko se häntä?

Kesti tovin, ennen kuin Nea sai ruunan liikkeelle, mutta ratsastaessaan hän tunsi koko ajan, miten jäykkänä ratsu kulki. Onneksi he pääsivät pois pihalta.

- Mennään vaan kävelyä.

Ihme ja kumma, ruuna käveli , mutta se päästi lantaa koko tien leveydeltä.

- Toivoton tapaus.

Näytti siltä, kuin maanviljelijältä olisi lauennut peräkuorma.

Oliver puhalteli sieraimistaan vihaisesti. Tätä oli pakko kestää. Kumpa hänellä olisi vielä ollut Fantacy, mutta se oli kuollut, eikä muistoina ollut kuin laatikossa olleet mustat jouhet, joita Nea silloin tällöin katseli. Hän ei ollut unohtanut upeaa mustaa hevostaan.

Oliver hypähti oikealle niin äkkiä, että Nea oli pudota satulasta.

- Hitsi!

Ruuna testasi häntä, kokeili, putoaisiko hän.

- Olet ihan mahdon! Nea suuttui hevoselle.

Suuttunut ääni sai hevosen nostamaan päätään ja sen korvat nousivat. Se käveli nyt paremmin, mutta Nea huomasi, että jalka lipsui. Kun hän katsoi taakseen, näkyi tiellä sinne pudonnut kenkä.

- Voi ei! Kenkä lähti.

Hänen täytyi hypätä alas satulasta ja käydä poimimassa kenkä. Nyt tarvittaisiin kengittäjää. Hän lähti taluttamaan hevosta takaisin tallia kohden.

Yksi murhe lisää.


                           

____________________________________________________________

                                  LISÄÄ ONGELMIA

Taivaalta putosi hiljalleen alas suuria lumihiutaleita. Pellot ja metsät vajosivat valkean hangen alle. Ne aratsasti synkkänä umpeen menevää tietä ja tunsi olonsa surkeaksi. Miksi hänelle kävi aina näin? Koskaan ei onnistanut hevosen kanssa.

Fagerin talli ja maneesi katosivat näkyvistä.

- Kyllä ne nyt nauravat minulle, Nea nyyhkäisi.

Hän pyyhki silmänurkkaan tulleen kyyneleen hihallaan pois.

- Kun olisi Fantacy.

Suuren mustan kanssa ei koskaan ollut ongelmia. Mutta Fantacyta ei enää ollut. Nean tuli äkkiä ikävä hevosta. Kuolemasta oli niin kauan... ikuisuus.

Oliver asteli rauhallisemmin lyhyin askelin. Rauhoittuiko hevonen, kun pääsi pois maneesista? Oliko Joni sittenkin oikeassa? Ehkä Oliverista ei ollut ratsuksi?

Nea ratsasti kauemmas mitä aikoi, pelkkää kävelyä, sillä heti, kun pyysi ravia Oliver alkoi temppuilla. Se kulki jäykästi lyhyin askelin, heitteli niskojaan ja kiristeli hampaitaan. Tiedossa oli ikävyyksiä. Miten oikeassa hän olikaan. Kaikki tapahtui yhtäkkiä silmänräpäyksessä. Nea ei ehtinyt kuin kiljaista:

- SEIS...!

Seuraavat loikat paiskoivat tytön irti satulasta. Maisema vilahti silmissä ja sitten Nea putosi johonkin syvälle ja upottavaan, jonka pohjalla oli vettä.

- OLIVER...

Ratsu perääntyi silmät päässä pyörien ja sieraimet suurina. Ruuna näytti tavattoman rumalta teiskuessaan tiellä satula tyhjänä. Ja sitten se meni. Laukkasi häntä kaarella minkä jaloista pääsi jalustimet ilmassa heiluen.

Nealta pääsi itku.

- Kurjuuksien kurjuus!

Hän yritti nousta ojan pohjalta ja jalat  upposivat  hankeen, niin, että hän tuiskahti mahalleen. Jos hevosenhoitajat näkisivät Oliverin irrallaan pihalla, tulisi valituksia.

- Tämä on...kamalaa...

Kyyneleet pyrkivät silmistä. Miten Nea saattoi erehtyä ottamaan tuollaisen kopukan? Maailmassa oli paljon parempia ja kauniimpia hevosia kuin kuikkukaulainen hevosenrumilus.

Oliver katosi tien mutkaan lumipilven ympäröimänä.

- Sinne se meni.

Nyt oli pakko toimia ja heti. Onneksi hevosenhoitajat olivat maneesissa missä Joni piti tuntia, ja kukaan ei nähnyt tapahtumaa.

Nea rämpi ylös ojasta, jonne hevonen hänen oli heittänyt selästään ja lähti tallia kohti. Mieli oli apeana. Voiko koskaan tapahtua mitään hyvää hänelle?Kyyneleet pyrkivät silmiin, mutta hän ei itkenyt. Jalkaan sattui, mutta se ei ollut ensimmäinen kerta.

- Tapahtuisipa ihme ja Oliver muuttuisi, Nea sanoi hiljaa. - Se olisi elämäni onnellisin päivä.

Kävelemisestä tuli kuuma. Piti aukoa takkia. Mutta onneksi Fagerin talli näkyi lumisten puiden oksien välistä. Nea olisi tuota pikaa tallilla. Mutta Oliveria hän ei nähnyt.

- Minne se kelvoton hevonen on mennyt?

Jäljet johtivat tallin ovelle, joten Nea kiirehti perässä.

- Oliver! Missä sinä olet?

Tallin perällä liikahti jokin ruskea.

- Oletko sinä toope mennyt seisomaan vuokrakarsinaan? Sotket paikat ja syöt toisen hevosen heinät. Tule nyt pois sieltä.

Kiukkuisen näköinen luimisteleva hevonen todella seisoi puhtaan purun keskellä ja pälysi tyttöä ilkeästi kuin varoittaakseen, ettei lähelle ole tulemista. Mutta Nea ei nähnyt sitä. Hän tuijotti johonkin muuhun, mikä kiinnitti hänen huomionsa.

Karsina  oveen oli ilmestynyt  kyltti ja siinä luki suurilla tulenpunaisilla kirjaimilla: MAVERICK!

Nea tuijotti kylttiä innostuksen vallassa. Oliko Fagerin yksityisratsu saapunut tietämättä? Nea ei ollut nähnyt hevosta sen enempää kuin ratsastajakaan. Hyvänen aika! Mitä, jos uusi hevonen tulisi ja karsinassa seisoi fiilistelemässä toinen ratsu?

Ne syöksyi kiinni Oliverin  ohjaksiin.

- Tule pois sieltä! hän käski. - Pian nyt.

Mikään ei olisi ollut kauheampaa, kuin se, että vieras löytäisi heidät Maverickin karsinasta seisoskelmasta.

Nea maiskutti hevoselle ja se liikahti käytävää kohti laiskasti ja pudotti taakseen lantakikkaria.

- Katso nyt, mitä teit? Nea pauhasi.

Lantakikkareita vyöryi käytävälle asti. Tämä ei totisesti ollut hänen onnenpäivänsä. Nea sai hevosensa pois jaloista. Hiki putosi alas selkää. Onneksi tallissa ei ollut ketään, joten hän kiirehti hakemaan kottikärryt ja talikon.

Kyyneleet pyrkivät väkisin silmiin. Toivoton ratsu! Nealta meni useampi minuutti, ennen kuin hän sai karsinan putipuhtaaksi Oliverin jäljiltä.

- Onneksi kukaan ei tiedä, hän kuiskasi ja pyyhki hikeä otsaltaan.

Sitten Nea lykki lantakuorman tunkiolle.

Maneesin suunnalta kuului lähestyviä ääniä.

______________________________________________________________

                             KOKEMUSTA VAILLA

Minna Saksa näytti harmistuneelta, mutta hän ei voinut tehdä asialle mitään. Nealla oli oikeus osallistua omalla hevosella Jonin valmennukseen, jos niin halusi, mutta Minna oli varma, että tunnista tulisi katastrofi. Hurjapää Oliver teiskui, eikä Nea ollut edes satulassa.

Hevosen musta häntä pyörähteli vihaisesti oikealle ja vasemmalle. Oliver oli rumempi kuin koskaan. Minnaa inhotti. Hän siirsi mustan Rockyn sivummalle ja vilkaisi vierelle ratsastanutta Anua.

- Tuota hevosta ei kukaan pysty koulimaan ratsuksi.

Hänen sanojaan seurasi  laukkaavan hevosen kavioiden kapse, kun Oliver lennähti maneesin toiseen päähän  jäykin jaloin. Sen pää oli korkealla ja ruskeat silmät pyörähtelivät villisti päässä. Nealla oli täysi työ hallita hevosta.

Ruuna korkui joka askeleella ja heitteli niskojaan. Joni, joka ilmestyi paikalle, vilkaisi huolestuneena hevosta.

- Pärjäätkö Nea?

Tyttö näytti kalpealta. Huulet olivat yhtenä viivana. Kuinka Nea voi tunnustaa, miten pelkäsi? Oikein sydän hakkasi rinnassa. Luiseva ratsu siirtyi jälleen omituiseen lyhyeen raviin ja se pureskeli kuolaimia niin, että vaahto räiskyi rinnalle.

- Sitten aloitetaan! Joni huusi. - Ovatko kaikki lämmittäneet ratsunsa?

Siirryttiin kaviouralle. Anu, Katri ja Minna. Nea jäi viimeiseksi sovinnolla, sillä hän uskoi, että niin oli Oliverilla parempi.

- Koitetaan nyt ensiksi parantaa se istuminen siellä selässä. Suora linja kyynärpäästä kuolaimeen...

Mutta miten korjata yhtään mitään, kun ruunan turpa pyöri sinne tänne kuin rulla, Nea mietti. Kaikki oli paljon vaikeampaa, kuin hän uskoi. Eikö Nealle ollut tullut mitään kokemusta, vaikka hän oli omistanut kaksi hevosta, Isabellan ja Fantacyn?

- Mutta kukaan hevonen ei ole niin kamala kuin Oliver. Se on täysin seko! Mitä sä torvi taaas hypit? Varo sitä seinää...

Ruuna korskui. Se puri kuolaimia suussaan, mutta Nea sai kun saikin hevosen juoksemaan muiden perään.

Ratsastavat tytöt loivat häneen pitkiä varoittavia silmäyksiä. Tunnetusti kaaoksen aiheutti aina Oliver ja Nea ja silloin ratsastustunti meni pieleen.

- ÄLÄ TUO SITÄ HEVOSTA NIIN LÄHELLE!

Anu kiljui takanaan tulevalle Nealle ja äänessä oli vihainen sävy. Mikään ei harmittanut Anua niin kovasti kuin se, että aloittelija pääsi Jonin tunnille heidän kanssaan. Oliverista ei olisi muuta kuin harmia, suuria sellaisia.

Nea hikoili. Selkä oli vesimärkä. Hän oli kiinnittänyt Oliverin mustaan  ohueen häntään punaisia nauhoja varoittamana muita hevosen äksystä luonteesta, mutta tosiasiassa Nean konstit alkoivat olla lopussa. Miten kukaan kykeni pärjäämään päästään vialla olevalle ratsulle?

Oliver alkoi jälleen sinkoilla oikealle ja vasemmalle. Se heitti päätään ylös ja Nea pelkäsi putoavansa satulasta.

Sitten Joni hermostui.

- Rauhoita se hevonen. Ota seis!

Helpommin sanottu kuin tehty. Oliver nakkeli niskojaan ja kiilasi Minnan hevosen kaulan alta pää korkealla.

Minna kiljaisi.

Oliver hyppi takajaloilleen. Kaula ja kupeet olivat märkiä, ruskeat silmät pyörivät ympäri niin, että valkuaiset näkyivät.

- Soo..., Nea sanoi.

Mikään ei auttanut. Hevonen ei rauhoittunut. Oliver hyppi yhä takajaloilleen ja teki outoja väistöjä. Jonin oli tultava ottamaan suupielestä kiinni.

- Se on hermostunut ja pelkää...

Mies rapsutti hevosta otsasta, mutta ruuna heilautti äkäisesti päätään ja näykkäisi hihasta.

- Mene ratsastamaan sillä maastoon. Ehkä se siellä lopettaa melskaamisensa.

Nean ei auttanut kuin totella, vaikka häntä kuinka harmitti. Miksi hevosen täytyi olla niin pöhkö? hän mietti. Oliver ravasi tikkumaisin jaloin häntä koholla, se oli jännittynyt, kun Nea käänsi sen kohti lumista tietä. Hän ei osannut aavistaakaan, mikä häntä odotti.

______________________________________________________________                         

                            KUUMAT JUORUT

- Nea, Nea, oletko kuullut huhuja, että Joni alkaa pitämään uutta valmennuskurssia tammikuun alussa.

Katrin kirkas ääni pysäytti kottikärryjä lykkivän Nean.

- Niinkö? Nea kysyi.

- Kurssille otetaan ulkopuolisiakin. Aiotko osallistua Oliverilla?

Nea kääntyi katsomaan  ruskeaa rumaa hevosta, jonka pälyilevät silmät katsoivat häntä kaltereiden takaa.

- Oliverista ei ole siihen. Katso sitä? Se luulee olevansa tallin kingi. Tarvitsen kipeästi apua sen kanssa.

Nea tosiaan oli laittanut itsensä liemeen. Hän oli ostanut tallin surkeimman hevosen hetken mielijohteesta pelastaakseen Oliverin hengen. Kukaan muu kuin Nea sellaista ei olisi tehnyt, joten Katrin täytyi myöntää, että sisua ja rohkeutta tytössä riitti.

Tytöt pysähtyivät Oliverin karsinan luona ja hevonen painoi korvansa niin luimuun, ettei niitä edes näkynyt. Sitten se alkoi kuopia puruja, jotka kasaantuivat seinustalle.

- Voi että se on ilkeä, Katri sanoi.

- Oliver lopeta! Nea huusi.

Hevonen ei kuunnellut, sen musta häntä pyörähteli ilmassa. Silmissä paistoi suoranainen ilkeys.

Katri huokasi.

- Teit elämäsi huonoimmat kaupat. Tuosta hevosesta ei tule ratsua. Ei enää. Se on mennyt pilalle. Lopullisesti.

Nea ei tahtonut uskoa sitä. Täytyi olla mahdollisuus taltuttaa ratsu.

Mutta miten? Nealla ei ollut kokemusta ja Oliver oli todellinen hurjapää. Silti vastaus, jonka hän antoi tyrmistytti Katrin.

- Tottakai osallistun Oliverilla. Eikä hevonen niin huono ole. Saatpa nähdä.


___________________________________________________________________

  

                                  HOMMA HALTUUN

- IIK....iik....

Tyttöjen kirkuna täytti kerhohuoneen.

- Se on ilmestynyt!

Neakin meni katsomaan ihmetyksen syytä. Hän jäi hämillisenä oven suuhun, kun näki Anun onnellisissa käsissä uunituoreen Kostajan isku-kirjan.

- Nummela, Nea kuiskasi. - Sinulla on  Nummela.

- Niin on.

Vatsanpohjaa nipisti. Nyt se kuuluisa kirjanosa oli tullut. Voi ei! Anu näytti  riemastuneelta saatuaan kirjan ensimmäisenä käsiinsä. Hän näytti vahingoniloiselta ja ylpeältä.

- Mä ostin sen suomalaisesta. Ihgua! Katsokaa mikä hevonen kannessa. Aivan ihana.

- Näytä, Tuire sanoi.

- Minusta se on Fronteiro, Nea sanoi.

Tyttölauma kääntyi katsomaan pyöreätä Neaa, joka korjasi nenällään olevia silmälaseja.

- Mistä sinä sen tiedät?

- Tiedänpä vaan...

Nea kääntyi kannoillaan ja meni ulos. Hänen otsansa oli ajatusten tuomissa rypyissä. Nummelassa todella tapahtui jotain.


______________________________________________________________

                                KUUMA HUHU

Kerhohuoneessa tapahtui selvästi jotain, sillä tallissa ei ollut ketään hevosia hoitamassa. Mistä oli kyse? Nea tunsi jännittyvänsä.

- Juoruilivat tietysti.

Uteliaana hän hiipi lähemmäksi. Sydän takoi rinnassa. Tyttöjen äänet kuuluivat selvemmin.

- Ne puhuvat Repestä.

- Tämä on uskomaton juttu! Tuire selitti.

-  Minä en edes tiennyt, että Repe osaa laulaa, Minna jatkoi.

-  Miksei minulle koskaan tapahdu mitään tällaista? Repen täytyy välittää Kikasta tosi paljon.

Anu oli selvästi kateellinen.

Hän oli tehnyt kaikkensa tullakseen huomatuksi. Nyt piti keksiä jotain?

Nea tunsi, miten kädet hikosivat. Tätä hän ei tiennytkään, että Repe ja Kikka viettivät kahdenkeskistä laatuaikaa jossakin. Voi kurja! Kunpa Nea tietäisi missä?

Hän painoi korvansa kiinni oven rakoon ja ahmi Tuiren sanoja.

 Minna käveli edestakaisin.

- Minä tiedän. Anu, mennään Nummelaan ja kysellään asiasta.

Anu oli heti valmis matkaan.

- Sanotaan vaikka, että tulimme katsomaan tulipaloa...

Nea vetäytyi äkkiä pois. Olo oli tyhjä. Mitä ihmettä hän tekisi? Hän mietti sitä yhä kävelleessään Oliverin luokse.


______________________________________________________________

                               NEA KUULEE

Jostain kuuluu selvää kuisketta, kun Nea astui talliin. Selvästikin Anu ja Minna olivat kertomassa toisilleen jotain tärkeää. Oli pakko pysähtyä kuuntelemaan. Ettei vaan juoruttaisi Neasta? Tytöt kovin mielellään tekivät niin. Keksivät kaikkea tyhmää.

- Se on totta. Joka sana! Anun ääni tihkui aivan jännitystä.

- Ei usko! Minna huudahti. - Miten ne voivat tehdä sellaista? Ovatko menettäneet järkensä? VAU!

Minna ei voinut kuin nauraa.

- Olisin antanut euron, jos olisin kaiken omin silmin saanut nähdä.

- Niin juuri. Ihan mieletön keksintö.

- Epäilen, että juttu ei pääty hyvin.

Tapaus näytti järkyttävän Fagerin tallilaisia. Nean täytyi kuulla asiasta enemmän. Hän litistäytyi seinää vasten ja pidätti hengitystä.

Mitä Peurajärvellä oikein oli tapahtunut?

- Siitä kuiskitaan joka tallilla, Minna kuiski.

- Mutta onko se totta?

Anun ääni tihkui jännitystä.

- Kyllä minä niin luulen.

- Voi kun oltaisiin saatu olla mukana. Nummelalaiset  tekevät aina jotain kivaa ja yllättävää.

- Mutta ei ikinä tällaista! Minna sanoi.

Nea veti syvään henkeä. Nummelan leirillä oli tapahtunut jotain poikkeavaa. Eivät tytöt muuten kuiskisi tuolla lailla. Hän litistäytyi tiukemmin ovea vasten. Hän voisi kuulla jotain tärkeää, joka koski Repeä. Mutta pahaksi onnekseen hänen kätensä liikautti ovea. Se narahti.

- Kuulitko? Minna huudahti. - Oven takana on joku! Se liikkui.

Anu meni vakavaksi. Jos oven takana oli salakuuntelija hän ottaisi asiasta selvän. Yhdellä loikkauksella tyttö siirtyi ovelle ja työnsi päänsä ulos. Hänen silmänsä suurenivat hämmästyksestä.

- Onko siellä joku? Minnan kärsimätön ääni kysyi.

- Kissa.

- KISSAKO? Mistä se tuli? Tuollainen suloinen raidallinen katti. Kisu kisu. Tuletko syliin. Kas noin...

- Mä rakastan kissoja, Anu sanoi pehmeällä änellä.

Hän silitti mirrin päätä.

- Sinäkö täällä kolistelit?

- Otetaan mirri sisälle. Tule tule vaan.

Tytöt vilkaisivat vielä taakseen, ennen kuin sulkivat oven.

Pienen matkan päässä kaapin takana piilotteli Nea. Hänen sydämensä hakkasi. Se oli ollut tipalla. Kädet hikosivat. Mikä onni, että talliin ilmestyi kissa. Muuten hänen päivänsä olisivat luetut.

Ehkä oli viisainta häipyä, ennen kuin tytöt näkisivät hänet.

Nea  lähti paikalta, mutta hänen ajatuksensa olivat Nummelassa. Mitä siellä oikein tapahtui? Mitä niiden juhannusleirillä oikein tapahtui? Kaikki puhuivat siitä kuiskaten ja Neakin halusi tietää totuuden.



______________________________________________________________                     

           RATSASTUSTUNNILLA

Hevoset ravasivat pitkin kaviouraa ja pöly nousi niiden kavioista. Joni Fager seisoi kentällä kuumissaan ja toivoi pääsevänsä nopeasti varjoon. Viime päivinä elohopeamittari oli kohonnut vaarallisen ylös ja se tiesi kiukkuisia ärtyneitä hevosia.

- Nea! Anna lisää pohkeita Ramonille. Älä anna sen oikaista kulmissa.

Jonin katse tuntui näkevän kaiken.

Nea yritti parhaansa, mutta ei voinut hevoselle mitään. Niin hänen tapaistaan.

- Ja sitten koko rata leikkaa. Suni ensimmäisenä... Hei, mitä siellä jonossa tapahtuu?

Nean takana ruskea luihukaulainen Oliver hyppäsi ulos kaviouralta. Sen silmänvalkuaiset näkyivät ja musta lyhyt häntä pyörähteli peräpäässä kuin propeli.

- OTTAKAA SEIS!

Jono pysähtyi viime hetkessä, sillä  lopen kyllästynyt hevonen loikki kentän yli

kuin puujalkahevonen tikkusuorin jaloin ja selässä istuva Anu päästä kauhean kiljaisun.

Kenttä hukkui kavioiden kopinaan  kun  ruuna otti vauhtia ja pakeni paikalta.  Kun Oliverin nostattama pöly viimein laskeutui, jokainen näki Anun, joka istui maassa hämmentyneen näköisenä. 

Nea ei voinut mitään sille, että häneltä pääsi pieni nauruntyrskähdys.

Tasan eivät menneet onnen lahjat. 

______________________________________________________________

       

    ...POIKA RATSASTUSKILPAILUISTA...

Nea tuijotti lehdessä olevan Repe Jussilan ja Kafkan voittokuvaa. Miten ihana kuva. Nea täyttyi kaipauksella. Kuka olisi voinut uskoa, että hän ja Repe olisivat vielä tavanneet.

- Siitä on kauan, Nea sanoi ja sulki silmänsä.

Hän muisteli juhannusta, jolloin lähti katsomaan ratsastuskilpailuja Turkuun. Nea  oli saanut hevoskärpäsen pureman ja unelmoi isosta suuresta mustasta kilparatsusta, sellaisesta kuin Kafka. Mutta Nea oli ollut vasta alottelija. Ei isä ja äiti suostuneet ostamaan hänelle hevosta, ellei Nea mennyt ratsastuskouluun. Alottelijana hän aina putosi satulasta. Se oli fakta. Hevostytöt nauroivat ja pilkkasivat hänen ratsastustaitoaan. Räjähtänyt rillipää! Läski! Lehmä! Haukkumasanoja riitti, mutta hän sulki kaikelta korvansa. Salaa hän söi leivoksia, ihania kuorrutettuja mansikoita ja poikkesi tavan takaa Heseen hampurilaiselle. Hän ei vaan voinut itselleen mitään.

- Ja sitten tuli Repe...

Kuka olisi uskonut, että Nea törmäisi kisakentällä Repe Jussilaan, komeaan ratsastajapoikaan, jolla lumoavat silmät. Sellaiset tummat ja hyväilevät, jotka saivat jalat veteliksi.

 Poika oli ilmaantunut suuren mustansa kanssa paikalle ja pyysi, että Nea pitelisi kiinni suitsista, kun Repen piti noutaa unohtunut raippa.

- Se oli ihanaa, kuin satua.

Nea oli seissyt ja pidellyt upeaa ratsua sen aikaa, kun Repe juoksi autolle. Jännitys oli kahmaissut vatsanpohjaa. Mitä, jos Kafka riistäytyisi käsistä ja juoksisi pakoon? Hän muisti puristaneensa hevosen ohjaksia lujasti. Kafka oli seissyt tyynen viileänä ja Nea oli painanut päänsä vasten mustaa harjaa. Siinä hän hengitti sisäänsä hevosen tuoksua ja unelmoi, että saisi jonakin päivänä samanlaisen suuren mustan.

Repe ei välittänyt siitä, että hän oli lihava ja ruma. Poika oli suonut Nealle kauneimman hymynsä ja näytti tosi söpöltä kiivetessään ratsaille. Sitten hän oli sanonut:

- Toivotatko onnea kisaan?

Nea  hyrisi onnesta. Siitä hetkestä alkaen hän haki lehdestä pojan kuvia ja liimasi niitä vihkoonsa. Päisisin hän haaveili, miten kohtaisi Repen ja kaikkein ihaninta olisi, jos Repe juoksisi hänen peräänsä ja suutelisi, kuten vanhoissa kartanokirjoissa tehtiin. Sellainen uni saisi jatkua ikuisesti.

Käytävältä alkoi kuulua ääniä. Nea sulki sanomalehden ja katsoi muualle, mutta hän eli yhä unelmaa, jossa oli Repe ja hän.


______________________________________________________________



                      

                              ONNETTOMUUS

Tien varressa näkyi päätään riiputtava Oliver. Näytti siltä, että ratsu oli loppuunajettu. Satulan alta tippui valkoista vaahtoa. Ruuna oli hiestä märkä ja sen punaiset sieraimet haukkoivat ilmaa. Se ei paljoa vilkaissut tulijoihin. Ruskeiden silmien ymärillä seisoi hikipisaria, jotka yksitellen valuivat alas hevosen poskea. Mitä ihmettä oli tapahtunut? Missä oli Nea? Katri ja Sari laittoivat juoksuksi.

- NEA!

Ojan reunalla heinikko liikahti.

- Tuolla Nea on! Sari huusi ja hyppi ojan toiselle puolen.

Katri riensi maassa makaavan Nean luo ja heittäytyi hänen vierelleen polvilleen. Miltä Nea näytti? Hän oli yltä päältä mudassa.

- Nea, oletko kunnossa?

Tyttö aukaisi silmänsä. Niissä oli kauhua. Sitten Nean olkapäät alkoivat täristä ja hän kouristeli nyyhkytyksen tahdissa.

- Katri! Se oli kamalaa.

- Mitä tapahtui?

- Moottoripyörä...Se jahtasi minua. Ihan totta.

- Jahtasi?

- Niin. Oliver juoksi kovaa. Se ei välittänyt ohjaksista, eikä totellut minua ja sitten...sitten se kompastui ja liukui ohjaan. Voi Katri, ei kai siihen sattunut?

Katri auttoi Nean jaloilleen.

- Kunnossa tuo näyttää olevan. Tosin loppuunajettu.

Nea ontui Oliveria katsomaan. Toisessa takajalassa oli haava, josta tuli verta.

- Se mies, Nea kuiskasi tuskin kuuluvalla äänellä. - Se seurasi minua. Teki tämän tahallaan...

Katri kietoi kätensä Nean ympärille.

- Uskon sinua. Mennään nyt tallille kertomaan Jonille. Sari! Tuo sinä hevonen.

Hetken päästä kolmikko lähti astelemaan tallia kohti, eivätkä he huomanneet rinteessä seisovaa miestä, jolla oli moottoripyörä.



_______________________________________________________________

   

                              REPEN JA NEAN KOHTAAMINEN

                                            OSA 1     

                      TREFFIT

Fagerin tallin pihalta kantautui hevosen hirnahdus. Sitten Repe näki pullukan tytön, joka piteli kiinni ruskean, kamalan ruman hevosen suitsista.

- Tuon täytyy olla Nea, Repe sanoi ja pisti juoksuksi.

Ratsu tanssahteli ja pyöritti häntäänsä lyhyin iskevin liikkein ja Nealla alkoi jälleen olla vaikeuksia hevosen kanssa.

- Taidat tarvita apua, Repe huusi kaukaa.

Nean kasvoilla näkyi pelkoa. Ruuna oli pahempi kuin pitkiin aikoihin. Se heitti kapeaa päätään kohti taivasta ja yritti kammeta sivulle suu auki.

- Lopeta jo Oliver!

Repe tuijotti hevosta, sen jäykkää olemusta, luisevia lautasia ja kylkiä, jotka paljastivat laihuuden.

- On sinulla aikamoinen hevonen, Repe sanoi.

Nea nyökkäsi.

- Etkö voi auttaa?

Repen kasvoille nousi hymy.

- Toki. Aina minä autan. Viedään Oliver talliin.

Tyttö oli kiitollinen kun Repe tarttui ohjakseen. Hiki oli liimannut Nean paidan selkämykseen kiinni. Ehkä nyt asiat muuttuisivat.

_______________________________________________________________

                               REPE USKALTAA

                                                   OSA  2

- Ei voi olla totta! Repe Jussila on täällä.

Minnan ääni levisi talliin salaman lailla ja uteliaat tytöt riensivät ikkunoihin katsomaan.

- Tuolla se on...

- Miten komea.

- Hei älkää tuuppiko. Minäkin tahdon nähdä, mitä ulkona tapahtuu, Anu Auer sanoi.

Hän oli likistyä tyttöjen väliin.

- Viimeinkin, ne tulevat sisälle! Pois tieltä tytöt!

Anu säntäsi suin päin käytävälle katsomaan, miten jukuripäinen Oliver tuotiin sisälle ja kiinnitettiin seisomaan käytäväketjuihin.

Anu otti kasvoilleen leveän hymyn.

- Hei Repe! Kiva nähdä Nummelan paras ratsastaja Fagerin tallilla.

- Tulitko meitä katsomaan? Tuire kysyi toisten takaa.- Me näytetään kyllä tallia sinulle.

Poika vilkaisi kulmainsa alta Neaan, joka seisoi posket punaisina käytävällä.

- Minulla on treffit, hän sanoi.

- Kenen kanssa? tytöt kiljaisivat yhdestä suusta.

- Nean.

Nea tunsi itsensä maailman onnellisemmaksi tytöksi. Kaikki olivat hänelle kateellisia. Kumpa Repe olisi hänen omansa. Ajatus sai sydämen läpättämään. Nea oli korviaan myöten ihastunut poikaan ja odotti suhteelta paljon. Olisi onnenpotku, jos Repe unohtaisi Kikan.

Oliver rauhoittui. Se ei enää heitellyt päätään ylös ja alas, vaan seisoi rauhallisena takastaan lepuuttaen.

Repen ja Nean katseet kohtasivat. Poika hymyili ja Nea uskoi hymyyn sisältyvän lupausta.Olihan Repe  saapunut tallille hänen takiaan.

- Kyllä minä tulin tällä kertaa yksin Nean vuoksi, Repe sanoi.

Nea punastui. Vatsa oli täynnä perhosia. Ei kai Repe huomannut, miten ihastunut hän oli tähän?

Tyttöjen katseissa näkyi kateellisuutta. Miten ihmeessä Nea sen teki, he miettivät. Nea osasi valloittaa  kaikki parhaimmat pojat ja oli sietämättömän kiusallista, etteivät ne huomanneet muita tyttöjä.

- Jaaha, laitetaan sille satula selkään, poika sanoi ja Nea hävisi paikalta.

Hänen sydämensä hakkasi haljetakseen.

                                       REPE JA OLIVER

                                                  OSA 3

Oliver tempaisi päänsä  kattoa kohden heti kun näki tytön tuoman satulan. Sen kaviot paukahtelivat sementtilattiaa vasten niin, että kipinät lentelivät.

- VARO SITÄ!

Tytöt luikkivat kauemmaksi ja jäivät katsomaan, miten Repe puheli hevoselle matalalla äänellä.

- Kaikki hyvin. Ei hätää....juuri noin.

Sitten hän otti Nealta satulan ja laski sen varovasti hevosen selkään. Oliver vapisi. Se seisoi korvat luimussa ruskeat silmät ilkeästi pälyillen ja varmuuden vuoksi ruuna rypisti turpaansa niin, että se näytti rusinalta.

Nea ei voinut kuin ihailla. Viimeksi häneltä meni tunti kun hän yritti satuloida vikuroivaa ratsua.

- Olet oikea hevoskuiskaaja, Nea hymyili.

Mikä onni, että poika oli kiinnostunut hevosista ja lupautui auttamaan. Nealla oli ollut entistä enemmän vaikeuksia Oliverin kanssa. Oikeastaan hevosesta tuli vaarallinen.

- Mennään sitten, Repe sanoi ja laittoi kypärän päähänsä. - Maneesiin.

                                      

                        HEVOSENKESYTTÄJÄ

                                                OSA 4

Maneesissa oli hämärää. Nea sulki ovet visusti, eikä laskenut uteliaita tyttöjä sisälle. Repe halusi ratsastaa Oliverilla kaikesa rauhassa yksin. Silti Nea tunsi huikaisevaa jännitystä. Poika ei tuntenut ruunaa ja sen tapoja. Oliver tulisi olemaan pojalle täydellinen yllätys.

- Tästä ei hyvä seuraa, Nea sanoi.

Hän puristi kätensä nyrkkiin ja katse porautui tummahiuksiseen poikaan, joka näytti komealta muuten niin luisevan ratsun selässä. Oliver ei ollut lähelläkään paraatihevosta, mutta Nea vaistosi, että hevosessa  oli jotakin erityistä.

Maneesissa kuului kolaus. Oliver hyppäsi takajaloilleen ja antoi palaa täysin rinnoin. Se ei kuunnellut ratsastajan ohjeita, vaan syöksyi päättömään laukkaan ja pukitti.

- VOI KAMALA SENTÄÄN!

Nean sydän hyppi rinnassa. Miten tässä ratsastuksessa kävisi? Kesyttäisikö Repe Oliverin?


                                     TAISTELU

                                             OSA 5

Repe tunsi hevosen hyppyjen voiman. Oliver oli täysin poissa ohjauksesta. Se heitteli raivokkaasti päätään sinne tänne, korskui ja pyörähteli. Hevonen oli oikea iljetys. Se syöksyi eteen päin  hurjapäisin raivoisin hypyin. Musta harja leiskui ilmassa ja jokainen hyppy lennätti pojan ilmaan kuin riepunuken. Sitten ruuna teki äkkipysäyksen, ja Repe putosi alas.

- Auts...!

Ilma hävi keuhkoista.

Maneesissa kaikui Nean epätoivoinen huuto:

- REPE!

Mahtoiko poikaan sattua? Ainakin se makasi Oliverin jaloissa liikkumatta. Nea laittoi juoksuksi. Kyyneleet nousivat silmiin. Tämä oli hänen vikansa. Miksi Nean piti pyytää Repeä avukseen, kun hevosen kanssa oli niin vaikeaa?

Hän lennähti maneesin poikki pojan luo yhdessä hetkessä.

- Ei kai sinuun sattunut? Repe! Sano jotakin.

Poika makasi suu hiekassa, eikä vastannut. Kypärä oli pudonnut päästä. Voi kamala sentään! Nea oli joutua paniikkiin. Nyt taisi sattua pahemmin kuin koskaan.

Viimein Repe liikahti vaivalloisesti. Hän näki pelästyneen tytön polvillaan hiekassa ja Nean toinen käsi silitti hänen hiuksiaan. Poika näytti kalpealta.

- Oliver..., Repe kuiskasi.

- Ei hevosella ole hätää, Nea sanoi.

Repe piti kouristuksenomaisesti kiinni hevosen suitsista. Ruuna seisoi jalat harallaan ja sen otsaa  pitkin vierähti hikipisaria.

Poika sai itsensä väännetyksi jaloilleen.

- Olipa sen lento, hän sanoi.

Nea irrotti kätensä pojasta.

- Minä niin pelkäsin...puolestasi.

Nea alkoi itkeä. Kyyneleet valuivat poskille, eikä hän voinut sille mitään.

Repe kietoi kätensä tytön ympärille.

- Non non no. Hengissä minä vielä olen. Ratsailta putoaminen taisi näyttää aika pahalta. Ruuna on oikea hurjapää Oliver.

Nea näytti onnettomalta.

- Siitä ei tule ikinä hevosta minulle.

Ajatus oli masentava. Oliver oli niin ilkeä, kuriton ja täynnä toinen toistaan pahempia ongelmia. Miten Nea pystyisi selviämään yksin edes yhdestäkään ongelmasta? Hyvässä lykyssä hän katkaisi niskansa taistellessaan eläimen kanssa.

Nea painautui poikaa vasten ja kuuli korvissaan Repen lohduttavat sanat:

- Peliä ei ole vielä menetetty. Yritämme uudelleen.


______________________________________________________________

               

                      NEAN SURU

Pontusta ei näkynyt missään. Se oli kadonnut tallipihalta. Mitä Nea nyt tekisi? Hätä koiranpennusta täytti mielen. Lumisella tallipihalla näkyi tassun jälkiä. Mitä hevosenhoitajatytöt sanoisivat, kun kuulivat tästä? Neaa syytettäisiin jälleen huolimattomuudesta, vastuuttomuudesta ja ties mistä.

- PONTSO...

Tuuli vei huudon mukanaan. Lumisella pellolla ei liikahtanut mitään. Hätä ja huoli kasvoivat, kun tajusi,että pihalta kulki koiran jäljet ajotielle. Nea laittoi juoksuksi.

Harmaa taivas uhkasi sadetta. Jos isä ja äiti kuulisivat tästä,niin Nea ei pääsisi enää koskaan koiran kanssa tallille. Kurkkua kuristi. Itketti.

- Voi kamala sentään!

Pontus voisi juosta vaikka auton alle. Mitä hän tekisi? Mistä saisi apua? Sitten nean mieleen nousi Nummela ja Repe Jussila. Repe auttaisi häntä pennun etsinnässä. Nea oli asiasta varma. Hän lähtisi Nummelaan.

(Lue jatko Nummelan Tarinatuvasta. Apua Repeltä.)

______________________________________________________________

                                           OLIVER

Tietä pitkin tuli ruskea hevonen satula tyhjänä. Se laukkasi vinhaa vauhtia lumen pölistessä ympärillä.

Tuire ilmaantui riimu kädessä pihalle, kuullessaan lähestyvän kavioiden kapseen. Hänen hätääntynyt äänensä kaikui pihalla:

- KATSOKAA! SE ON OLIVER.

Minna ja Anu ilmaantuivat paikalle. Hekin tähysivät lähestyvää hevosta, joka porhalsi tallin edustalle sieraimet suurina. Hevonen oli kauttaaltaan hiestä märkä ja siitä nousi höyrypilviä.

- Voi kamala sentään!

Katri ilmaantui paikalle. Mitä ihmettä oli tapahtunut? Missä Nea oli? Oliko Oliver heittänyt tytön selästään?

- Ottakaa se kiinni!

Minna sai otteen roikkuvasta ohjaksesta. Ruuna riiputti päätään. Silmien ympärille oli kerääntynyt hikipisaria,jotka valuivat alas.

- Voi hevosparka!

Tytöt taluttivat hevosen sisälle ja riisuivat sen varusteet.Mikä onni, ettei ruuna ollut satuttanut itseään. Jaloissa ei ollut naarmuakaan.

Katri oli juuri aikeissa sanoa,että heidän piti lähteä hakemaan Neaa, kun tämä ilmestyi tulipunaisena paikalle. Hän piteli kädessään ratsupiiskaa.

Nea oli juossut kovempaa kuin koskaan. Sydän hakaksi rinnassa. Hiki valui alas selkää ja kasvoja.

- Oliver...

Katri osoitti sormellaan karsinaa, jossa karkulainen seisoi loimitettuna.

- Se karkasi...

Jostakin ilmestyi hevosenhoitajia. Kaikilla uteliaat kasvot.

- Nummelassako sinä olit? Minna halusi tietää.

- Mitä sinulle tapahtui? Anu sivalsi.

Olisi mukavaa kertoa Jonille, miten leväperäinen ja huono  hevosenhoitaja Nea oli.

Katri näytti osaaottavaiselta.

- Karkasiko se sinulta? Heittikö selästään?

Nea näytti synkältä. Miten hän ikinä voi kertoa muille, mitä oli tapahtunut? Oliver oli karannut Nummelasta, hänen vierailunsa aikana.

- Yllätyksiä sattuu, Nea sanoi.

Hän tunsi selässään hevostyttöjen halveksivat katseet. Silloin hän tiesi, ettei koskaan kertoisi asiasta muille.



____________________________________________________________

                                      NEAN PÄÄTÖS

Siinä se oli kaikessa komeudessaan. Nea tuijotti Repelle tekemäänsä joululahjaa hymyssä suin.Taulu oli oikein onnistunut. Fantacy oli kuvassa Kafkan näköinen, eikä hänkään kuvassa hullumpi ollut.

- Repe ihastuu tähän, Nea sanoi.

Hän tunsi sydämensä hakkaavan, kun vain poikaa ajatteli.

- Olenkohan ihastunut Repeen? 

Viime päivinä hänen mielessään oli poika.

Nea paketoi lahjan huolellisesti ja tunsi vatsassaan kummallisia väristyksiä. Ihan kuin perhoset olisivat tanssineet vatsassa. Olo tuntui muutenkin ihmeelliseltä. Ihan kuin Neaa jännittäisi. Hän tuijotti taulua. Mitä Repe sanoisi saadessaan Nean itse tekemän lahjan? Sen hän näkisi aamulla, kun Nea ratsastaisi Nummelaan.

Oliverin harjaamisessa meni pitkä tovi, mutta viimein kaikki oli valmista. Ratsu ei tämän kauniimmaksi tule, Nea päätteli. Sitten hän satuloi hevosen ja lähti tallilta. Hymyilytti.

- Jospa ne tietäisivät, minne olen menossa.

Ratsu asteli  tien laitaa pitkin. Kevyt tuulenpuuska pudotti lunta puista.

- Repe ei voi aavistaakaan, että ilmestyn paikalle, Nea sanoi.

Hetkestä tulisi ikimuistoinen.

Musta hevonen tuli tasaista laukkaa pellonylitse. Ratsastaja oli kumartunut

liehuvan harjan ylle. Nea pidätti Oliveria ja pysähtyi tielle katsomaan. Tulija oli Repe. Nean sydän hypähti ilosta.

Ratsukko lähestyi häntä, hiljensi, kun poika huomasi tulijan.

- Terve! Repe kiljaisi Nean nähdessään ja pysäytti Kafkan.

Nea hymyili.

- No hei. Olitko aamulenkillä?

Repe silitti mustan hevosensa kaulaa.

- Piti antaa pojalle liikettä. Muuten Kafka pulskistuu.

- Niin juuri, Nea sanoi.

Repe katsoi kulmiensa alta. Tummat hiukset peittivät osan kasvoja.

- Mutta mitä sinä Nummelassa teet? Eikö Jonilla riitä hommia kanssanne?

- Riittää kyllä. Oikeastaan tulin tuomaan sinulle jotakin.

Repe kohotti kulmiaan. Mitä Nealla oli taskussaan?

- Hyvää joulua sinulle!

Nea ojensi itse tekemänsä lahjan.

- Toivottavasti pidät siitä.

Repe tuijotti pakettia kädessään.

- Oikein joululahja minulle.

Nea nyökkäsi. Häntä ujostutti.

- Kiitos kamalasti.

Repe laittoi lahjan taskuunsa. Hän pidätti raisua hevostaan, joka tanssi hermostuneena tiellä ja tahtoi juosta.

- Tuletko tallille?

Nean kasvot säteilivät. Sitähän odotti, että Repe pyytäisi hänet Nummelaan. Mistään hinnasta hän ei kieltäytyisi.

- Mennään vaan, hän sanoi.

Poika käänsi ratsunsa tiellä ympäri ja Nea oli onnnellisempi kuin koskaan. Tässä hän ratsasti paikkakunnan komeimman pojan kanssa kahden. Voi, kun päivä ei loppuisi koskaan. Repe oli niin kiva ja komea ja hän hymyili Nealle herttaisesti.

Nummelan ponitalli ilmestyi näkyviin. Pihalla seisoi tallityttöjä, joista Nea tunnisti kauppaneuvos Kiisken Päivi-tyttären. Sitten oli tummahiuksinen Titta ja kuvankaunis Kikka, joka lykki puruja täyteen laitettuja kottikärryjä tallin suuntaan. Heidät nähdessään tytöt pysähtyivät katsomaan.

- Onko tuo Nea Kivi?Titta kuiskasi.

Hän vilkaisi huolestuneena Kikkaan.

- Taas täällä?

Kikka tunsi sisällään epämiellyttävän mustasukkaisuuden.

- Katsokaa, mitä löysin tieltä! Repe huudahti ja pudottautui ratsailta.

- Nea, Kikka sanoi.

Nea vilkaisi poikaa ihailevasti. Se ei jäänyt muilta huomaamatta.

- Toin Nean glögiä maistamaan. Kai sitä vielä on?

Repeä näytti kiinnostavan Nea enemmän kuin mikään muu. Hän selitti Nealle, että voisi tuoda Oliverin seisomaan tyhjään karsinaan siksi aikaa, kun vietti laatuaikaa hänen kanssaan toimistossa.

- Laatuaikaa! Sanoiko Repe todella niin?

Kikka tyhjensi purukuorman Dellan karsinaan ja katsoi, miten Nea ja Repe hävisivät nauraen toimistoon.

Höy

ryävän kuuma juoma valui alas Nean kurkusta. Maistuipa glögi hyvältä, varsinkin, kun sen sai juoda ihanassa seurassa. Repe oli vastustamaton ja komea. Komein kaikista pojista, Nea mietti. Hän otti siirappipiparkakun vadista, kun poika aukaisi pakettiaan. Neaa vapisutti. Vatsa oli täynnä perhosia.

Poika kuori paperin lahjan ympäriltä ja tuijotti valokuvaa.

- Onpa tämä nätti. Sinun hevosesiko?

Nea nyökkäsi.

- Fantacy.

- Tosi hieno. Kiitos Nea.

Yllättäen poika halasi tyttöä. Miten se voi olla mahdollista? Repe Jussila ja Nea Kivi? Tällaista ei todellisuudessa tapahtunut hänelle, ei Nealle.  Hän sulki silmänsä, sillä jalat vapisivat ja toivoi hartaasti, ettei poika pää

stäisi häntä sylistään. Nea oli valmis vaikka pieneen suudelmaan...

Toimiston ulkopuolella Kikka alkoi hermostua. Miten kauan Nea ja Repe oikein joivat sitä glögiä? Repe osasi kyllä hauskuuttaa tyttöjä kun sille päälle sattui. Kikan täytyi kurkata ovelta. Siellä ne olivat. Repe istui hetekalla ja piteli kädessään Nean antamaa valokuvaa.

- Totta puhuit. Fantacy on kuin Kafka, poika sanoi.

Nea nyökkäsi.

- Niin on.

Kuva oli oikein onnistunut, vaikka  kuvassa  Nealla olikin silmälasit päässä. Hän laski kädestään kuuman glögilasin  pöydän kulmalle ja kävi istumaan hetekan reunalle  pojan viereen. Sitten tapahtui jotain outoa. Vuode päästi kummallisen kiekauksen ja se laukesi kasaan kuin hiirenloukku. Vauhti tempaisi Nean jalat kohti kattoa.

- IIK...

Miten hävettävää! Johtuiko tämä hänen ylipainostaan? Ajatuskin siitä toi häpeän punan poskille.

- Hitsi..., Repe ähkäisi. - Heteka teki sen taas.

Nauru kupli jostakin Repen sisältä, sillä hän oli joutunut tytön ahterin puristuksiin.

Juuri silloin ovelle ilmestyivät Kikan kasvot.

Kikan tuijotus sai Neaan liikettä. Hän ponnisti, minkä jaksoi, mutta pehmeä heteka vajosi alemmas.

- Mitä te teette? Kikka kysyi.

Hänen kasvoillaan ei näkynyt hymyä.

- Koitamme päästä täältä ylös, poika ähki.

Hän otti Nean vyötäisiltä kiinni ja kampesi, mutta se oli käsilihaksille liikaa. Häntä alkoi naurattaa kahta kovemmin.

- Tämä ei ole sitä, miltä näyttää..., hän vakuutti.

- Ei ole niin, Nea sanoi.

Kikka paukautti oven kiinni. Hän kuuli käytävä

lle hilpeät huudahdukset, jotka tulivat toimistosta.

- Söin siirappipiparin liikaa..., Nea tirskui.

- Minä ja.

- Nyt Oliver ei jaksa kantaa mua kotiin.

Kikka kuuli kaiken.

- Kuherrelkoon nyt rauhassa.

Hän toivoi Nean niin pitkälle kun pippuri kasvaa. Ilmeisesti hänen toiveensa kuultiin, sillä karsinassa levottomasti pyörivä Oliver sai lukon auki. Ilmeisesti Nea oli sulkenut oven huolimattomasti? Ruuna havahtui avonaiseen oveen ja otti vauhtia. Kipinät iskivät  raudoitetuista kavioista, kun se lähti tallista.

Kikka ei tehnyt elettäkään estääkseen Oliverin pakoa.

- Tervemenoa kotiin!

Ulkoa alkoi kuulua mekastusta, kun ruskea ratsu pinkoi täyttä laukkaa kotia kohti. Olipa se suloinen näky.

Hetken kuluttua toimistosta pelmahti esille kaksi tyyppiä, jotka suut auki tuijottivat katoavan hevosen perään.

Kikka ei voinut muuta kuin nauraa. Tämä ei totisesti ollut Nean päivä.

Käytävällä seisoi kaksi täysin hölmistynyttä nuorta, jotka tuijottivat pihalle.

Glögin maistelu päättyi ennenaikaisesti, sillä  hurjapää Oliver paineli häntä suorana pitkin lumista tietä kotia kohti.

- Voi ei! Nea kiljaisi surkeana. - Oliver karkasi. Nyt se juoksee kotikonnuille saakka.

Pihalle ilmestyi hämmentyneitä tyttöjä.

- Eikö tuo ole hevonen? Päkä tähysi hankien ylitse.

Titta tirskahti.

- On se.

- Mutta ilman ratsastajaa?

Kikka ilmestyi muiden luokse ja hymyili salaperäisesti.

- Oliver kyllästyi odottelemiseen ja häipyi.

Titta tuijotti ystäväänsä.

- Ei kai sinulla Kikka ole jotain tekemistä tämän jutun  kanssa?

Kikka punastui.

- Ai  tämän? Ei taatusti ole. Kyllä Oliver teki sen ihan itse.

Hetken päästä he näkivät, miten Nea lähti juosten kotiin

Repe puisteli päätään ja virnisti:

- Haluaako kukaan jouluglögiä? Sitä on nyt tarjolla.

- Me kaikki haluamme! Kikka sanoi.

Tyytyväinen sakki meni talliin ja ulkona satoi valkoista lunta.


______________________________________________________________

                      JOULUYLLÄTYS

ÄITI: Nea, sinun pitää lähteä heti tallille. Ukin joululahjayllätys on saapunut!

NEA: Tallille? Mikä lahja se on?

ÄITI:  Käy katsomassa. Tulet pitämään lahjasta.

PETRI: Nea sai varmaan  lahjaksi lantatalikon.

JARI: Joo.

NEA: Ei ukki minulle lahjoja osta.

ISÄ: Nyt osti!

NEA:  Kai minun sitten on  lähdettävä sitä ihmettä katsomaan.


Fagerin talli ilmestyi näkyviin puiden takaa. Puiden oksilla oli juuri satanutta valkoista lunta. Nea tarpoi hangessa täynnä jännitystä. Mistä jouluyllätyksestä mahtoi olla kyse? Hänen hengityksensä huurusi kylmässä aamussa. Vielä ei ollut jouluaatto, mutta Fagerin tallipiha oli koristeltu havukranssein ja tallin ovella paloi myrskylyhty. Nea ravisteli lumet päältään, ennen kuin astui sisälle talliin. Vastaan lehahti hevosten ja heinien tuoksu. Täälläkö sen lahjan piti olla? Hän katsoi etsivästi ympärilleen. Silloin tallin perältä kuului hirnahdus.

- Mikä se oli?

Ääni ei kuulunut Ramonille tai Rockylle. Sunrise nosti unisesti päätään ja vilkaisi tulijaan.

Viimeisessä karsinassa liikahti jokin pieni ja valkea.

- Poni!

Nea pysähtyi silmänräpäyksessä. Hänen sydämensä hakkasi. Karsinassa seisoi kaunein poni, minkä Nea koskaan oli nähnyt. Se oli lumivalkoinen ja ponilla oli ystävälliset tummat silmät.

- Kuka sinä olet?

Karsinan oveen oli teipattu punainen ruusuke ja kirje. Nea aukaisi kirjekuoren vapisevin käsin ja luki:

 " Nea-tytölle oikein hyvää joulua. Ukki on muistanut sinua tällä hienolla ponitammalla. Sen nimi on Snowgirl. Tervehdi sitä kunnolla. Jos teistä tulee kaverukset, ostan sen sinulle. Rakkain terveisin, Ukki."

Nea seisoi lamaantuneena ponia katsellen. Mitä ihmettä tapahtui? Oliko ukki ostamassa hänelle tuollaista suloista valkoista pikku lumityttöä? Snowgirl näytti hellyyttävältä. Kaikesta näki, että ponia oli pidetty hyvin. Sen mustat kaviot oli rasvattu tummiksi, karva kiilsi ja putoavat jouhet olivat kuin yhtä valkoista vaahtomerta.

- Ihana!

Nea aukaisi karsinan oven. Hänen sydämensä sykki onnesta. Voisiko tästä lumenvalkoisesta ponista tulla hänen ikioma hevosensa? Sen näytti aika.

 Heti kun hän aukaisi karsinan oven, Snowgirl tuli ovelle. Se hörähti pehmeästi tervehtiäkseen häntä. Sitten se kurkotti silkkiturpaansa ja töykkäisi Neaa lämpimästi.

- Miten ihana!

Nea upotti kätensä harjasmereen ja pörrötti sitä.

- Minun oma ihana lumityttöni!

Hän painoi päänsä vasten ponin päätä ja tunsi sisällään saman lämpimän liikahduksen kuin aikoinaan Fantacya hoitaessaan.

- Tämä on todellinen joululahja, Nea kuiskasi Snowgirlin  valkeaan korvaan.

Tamma hamusi Nean takinlievettä suuhunsa. Ilmeisesti sekin oli tyytyväinen uuteen hoitajaansa.

Unelmien poni. Se Snowgirl oli. Mitä enemmän Nea hevosta hoiti, sitä hanakkaammin hän halusi sen itselleen. Mutta ukki oli sanonut, että Snowgirliä ei osteta, ennen kuin Nea on ratsastanut sillä kuukauden. Kuukauden? Sehän oli iäisyys, vaikka ei silti, Snowgirl oli kaiken tavoittelemisen arvoinen.

- Sinusta tulee ikiomani, Nea kuiski ponin korvaan.

Tamma heilautti päätään, ihan kuin se olisi ymmärtänyt tytön puheen.

Sitten Nea nosti harjakassin karsinaan.

Snowgirl kurottautui pussia kohden ja nuuhkaisi. Kiinnostivatko harjat sitä? Nea katsoi hymyillen, miten poni otti suuhunsa suan ja heitti sen komeassa kaaressa takaseinälle.

- Hei! Älä vie tavaroitani minnekään.

Nea kävi pelastamaan tavaroita, sillä poni järjesti karsiaan oikein heittoshown.

- Tämä ei ole enää hauskaa, Nea sanoi.

Hevosen hilpeys tarttui häneen. Kerrankin tapahtui jotakin hauskaa.

- Minun pitää piilottaa harjapussi sinulta, Nea sanoi viimein.

Hän harjasi tamman päästä jalkoihin ja kun työ oli tehty, Nea tiesi rakastuneensa hevoseen. Vielä pitäisi odottaa monta viikkoa, mutta kun tammikuun puoliväli tuli, silloin Snowgirlistä tuli hänen omansa.

                             KYYNELEITÄ MAANTIELLÄ

Nea istui takan ääressä onnellisempana kuin pitkiin aikoihin. Hänen ajatuksensa olivat valkoisessa ponissa, Snowgirlissä. Huomenna ponista tulisi hänen ikiomansa ja Nea olisi jälleen hevosenomistaja.

Äiti vilkaisi tyttäreensä uteliaasti.

- Sinua taitaa jännittää?

Nea hymyili.

- Tämä on kuin satua. Ajatella, Snowgirlistä tulee ikiomani. Voi äiti! Ukki on sitten ihana kun hankki minulle tamman.

Isä laski lukemansa sanomalehden pöydälle.

- Minusta sinä olet ansainnut hevosesi, Kai sanoi. - Oletko samaa mieltä Maire?

Äiti nyökkäsi.

- Nea on joutunut kokemaan kovia. Ensin kuoli Isabella ja sitten Fantacy...

Äiti hiljeni, sillä puhelin soi vaativasti, sitten toisen kerran.

Nea meni vastaamaan.

- Nea Kivi.

Langalta kuului Jonin hengästynyt ääni:

- NEA! TULE HETI TALLILLE! Snowgirl on sairastunut!

Nea piti kiirettä. Jostain kumman syystä hänestä tuntui, kuin kaikki ei päättyisi hyvin. Sen täytyi olla huono enne, hän ajatteli peloissaan. Snowgirlille ei saanut käydä huonosti.

Tallipihalla häntä vastassa oli huolestunut Joni. Tämä kiinnitti peräkoppia autonsa perään.

- Hyvä, kun tulit Nea. Ponillasi on ähky.

- ÄHKY? Nea kiljaisi.

Sanalla oli paha kaiku hänen korvissaan.

- Olen soittanut eläinlääkärille. Meidän pitää lähteä viemään ponia Hyvinkään Hevossairaalaan.

- Nytkö heti? Nea parkaisi.

Joni nyökkäsi. Miehen ilmeestä näki, että nyt oli tosi kyseessä.

- Pidetään kiirettä. Loimita sinä Snowgirl.

- Heti.

Valkoinen poni seisoi karsinassa pää riippuen. Sen kupeet olivat märät ja se potki vatsansa alle.

- Kulta-pieni...

Nea tuli ponin luo. Tällä kertaa se ei hörähdellyt, kuten sillä oli tapana.

- Nyt lähdetään sairaalaan, tyttö sanoi ja loimitti nopeasti tamman.- Kyllä sinä tästä selviät.

Snowgirl puhalsi surumielisesti. Sen silmistä näki, että tuskat olivat kovat.

- NEA!TULE JO!

Jonin ääni kuului ovelta.

Nea lähti taluttamaan hevosta ja se seurasi häntä kiltisti, ihan niin kuin se aina ennenkin oli tehnyt.

Nea ei osannut sanoa ääneen, kuinka paljon häntä pelotti. Toivoa ei saanut menettää. Ei nyt. Poni seurasi häntä autoon ja Joni kiinnitti riimunvarren puomiin.

-Jaksaako se seistä? Nea hätäili.

- Pidetään kiirettä, Joni sanoi.

Heti kun trailerin perä oli kiinni Joni kaasutti pihalta. Nea tuijotti ohikiitävää lumista maisemaa, jota auton valokiilat pyyhkivät.

- Miten se tapahtui? Nea kysyi viimein.

-Huomasin, ettei se koskenut ruokaansa. Seisoi vain ja heittäytyi makaamaan. Hevoset tekevät niin kun ovat sairaita. Jousuin moneen otteeseen ajamaan sen ylös, koska pelkäsin sen jäävän sinne. Snowgirl on kovin sairas.

Nea risti kätensä. Hän toivoi ihmettä, joka parantaisi ponin.

Joni kurvasi lohjalaiselle huoltoasemalle. Hän oli ajanut kovaa, ohitellut autojakin.

-Käy katsomassa sitä.

Nea meni. Trailerissa seisova ratsu seisoi korvat hörössä, mutta koppi oli sisäpuolelta märkä. Poni hikosi.

-Kestä vielä vähän aikaa, tyttö pyysi.

Hän sipaisi ponin poskea ja kiirehti Jonin luo.

- Kaikki hyvin.

Joni lähti ajamaan kohti Hyvinkään hevossairaalaa. Sää kirkastui ja taivaankannella näkyi vilkuttavia tähtiä. Toivoa oli vielä...

Neasta tuntui siltä, kuin matka ei päättyisi milloinkaan, mutta lopulta Joni kurvasi eläinsairaalan pihalle. Nea hyppäsi autosta ja sairaalan ovella seissyt mies lähti kävelemään heitä kohti.

- Siinäkö ähkytapaus on?

- Tässä.

Nea meni aukaisemaan trailerin sivuovea.

- Hei kulta.

Sanat loppuivat hirvittävään kirkaisuun, joka täytti pihan. Sitten Nea lysähti polvilleen lumihankeen itkemään.

- Mitä nyt? Joni kysyi ja juoksi paikalle eläinlääkäri perässään.

Nea ei pystynyt sanomaan mitään. Hän huusi suoraa huutoa:

- EI EI EI...

Kauhu turrutti mielen. Painajainen, jota Nea ei koskaan uskonut kokevansa, tapahtui jälleen. Ei enää. Ei kolmatta kertaa! Hän oli aukaissut luottavaisena oven ja oli sanomassa Snowgirlille, että nyt oltiin perillä. Ja silloin hän näki, miten Snowgirl roikkui kuolleena narussa. Sen kauniit mantelisilmät olivat lasittuneet. Kieli oli osittain pudonnut ulos suusta. Kaikki oli lopussa. Nea ei saanutkaan uutta hevosta, ei kaunista valkoista lumityttöä.

Joni otti hänet syliinsä ja tuuditti sylissään kuin lasta.

- Nea-parka! Sille ei voi mitään. Miten surullista.

Korkealla taivaalla tuikki iltatähden himmeävalo. Mutta yö oli pimeämpi kuin koskaan.

_____________________________________________________________

 

                   KUIN VARKAAT YÖSSÄ

Jännityksen aisti ilmassa. Nummelan ponitalli näytti hiljaiselta nousevan kuun kelmeässä loisteessa. Tallin ympärillä korkealle kurottautuneet puut huojahtivat tuulessa. Kuutamo hopeoi seudun ja tien joka vei tallille. 

- Onko tämä nyt ihan viisasta? Anu kuiskasi Minnan selän takaa.

Häntä pelotti. Mitä, jos Repe Jussila yllättäisi heidät Nummelasta? Siinä sitä selitystä olisi.

- Ei se yöllä tule. Rohkeasti vaan. Minä menen edellä.

Minna keplotteli tallin oven auki. Vastaan tulvahti hevosten tuoksu.Tytöt hiipivät pimeää käytävää pitkin. Paikka näytti vaaralliselta, sillä läheisen heinäpaalikasan päällä liikahti jokin. Mikä se oli? Minna väläytti taskulampun valoa.  

- Kissa.

Mustavalkokirjava Melli nousi seisomaan karvat pörhistyneinä. Se tuijotti vieraita silmät suurina.

- Kohta minä syljen ja sihisen...Pih...Pih...SSh...

- Turha uhota! Minna sanoi ja heitti tallikissaa harjalla.

- Suksi suolle katti!  Anu lisäsi.

Melli hyppäsi lattialle ja otti jalat alleen.

- Pian nyt Anu! Tuossa on toimiston ovi.

He valottivat huonetta taskulapulla. Ikkunan alla näkyi Wsoy:lta tullut kirjalaatikko.

Minna virnisti.

- Siinä se on. Repen tilaamat joulukirjat! Palan halusta lukea uusimman, Palavat silmät.

- Se on kuulemma kauhean jännittävä kirja.

- Niin on. Olen pitemmän aikaa halunnut kirjan itselleni. Kuulin, että Kikka on kirjoittanut faneilleen oikein henkilökohtaisen kirjeen takakannen sisäpuolle. Katso, tuossa se kirje on!

- Voi, kun ihana kuva ja tuo kirje! Mun täytyy lukea se heti. Mutta mitä me nyt tehdään? Laatikko painaa tonnin. Venäytän vielä selkälihakseni sen kantamisessa ja miten minä sitten ratsastan?

- Älä nyt valita. Ota laatikosta kiinni. Pian nyt. Repe ei saa tietää, että vohkimme uutuudet Huvimajalle. Se ei tietenkään ole varkaus. Lainaamme näitä vaan, Minna selitti.

- Kostoksi siitä, että poika lähetti meille vieteriklounin, Anu hymyili.

Salaperäiset kirjavarkaat katosivat Nummelan toimistosta. He eivät nähneet Melliä, jonka tarkkaavaiset kasvot painautuivat ikkunaruutua vasten.

Kun kuu valaisi Nummelan tallirakennuksen Melliä ei enää näkynyt.

Jatkuu Nummelan TARINATUVASSA osalla KADONNUT KIRJAPAKETTI.

______________________________________________________________

       

                          SALAPERÄINEN PAKETTI

Fagerin tallin kuusen alle oli ilmestynyt salaperäinen paketti. Siinä oli suuri punainen silkkirusetti ja pitkät nauhat. Tytöt huomasivat paketin heti.

- Katsokaa, mikä tuolla on? Anun ääni kajahti innostuneena.

Hän jätti Ramonin harjaamisen siihen paikkaan ja tuli katsomaan kiehtovaa pakettia.

Minnakin ilmestyi paikalle.

- Paketti!

- Kenelle se on? Nea kysyi Oliverin karsina luota.

Tytöt loivat häneen kyllästyneen katseen.

- Ei ainakaan sinulle.

Innostuneet tytöt riensivät kuusen juurelle. Neakin tuli lähemmäksi. Häntä jännitti.

- Tässä on kortti, Anu sanoi.

- Lue ihmeessä, mitä siinä sanotaan? Minna käski.

- Minna ja Anu! Joulutervehdys Nummelasta! Allekirjoituksena Repe Jussila.

- EI VOI OLLA TOTTA! Kuulitko Nea? Olemme saaneet joululahjan Repeltä.

Nean sydäntä kouraisi. Oliko Repe muistanut tyttöjä lahjapaketilla? Itsetunto laski kuin lehmän häntä. Niin, ei komeat ratsastajapojat hänestä välittäneet. Nea oli lihava rillipäinen hikari, joka ratsasti poispilatulla ponilla. Miten hän saattoi edes unelmoida ihmeestä. Joulunajan ihmeestä, että maailmassa olisi joku kiva poika, joka pitäisi hänestäkin.

- Avataan paketti! Minna sanoi.

- Avataan, Anu vastasi.

Tytöt kumartuivat yhdessä salaperäisen lahjan puoleen ja raottivat sen kantta. Sitten tapahtui jotain merkillistä. Paketin sisältä ponnahti esille hirveän näköinen vieterin päässä oleva klouni, jolla oli tulipunaiset huulet. Päässään knallihattu ja jaloissa ruudulliset haalarit. Esine oli iskeä Minnaa nenään ja hän hyppäsi kauhistuneena kauemmas ja kirkaisi.

- IIK...

- MIKÄ TUO ON?

Tytöt tuijottivat vieteriukkoa sydän syrjällään.

Nea ei voinut kuin nauraa. Tämä oli ensimmäinen kerta kun Minna ja Anu jäivät sanattomaksi saatuaan lahjan. Repe taisi sittenkin olla kaikkien aikojen kaveri, kun kosti tyttöjen kirjoittaman kirjeen.



    JOULU      JOULU      JOULU     JOULU      JOULU    

         

 

                 JOULUPUKIN APULAINEN

Joku painoi ovikelloa ja lujaa. Nealle tuli kiire avaamaan.

- Eihän täällä ole ket...Mitä? Murre!

- Hei hei, ja heisulivei. Poikkesin ohimennessäni kysymään, onko sinun koirasi kotona, Murre sanoi. - Minulla on asiaa kaikille paikkakunnan koirille ja niiden omistajille. Kuulin juuri Nummelan tallilla, että sinäkin olet hankkinut koiran, ja otin saman tien osoitteesi selville.

Nea hymyili tyytyväisenä ja katseli, miten Murre laski kantamansa muovikassin lattialle ja penkoi sen sisältöä.

- Joo, meidän uuden koiran nimi on Pontso, Nea sanoi. - Se on ylämaanterrieri.

- Pentu vai aikuinen?

- Pentu.

- Kiltti vai kuriton?

- Ihan kiltti tietysti. Vaikka kyllä se välillä tekee pahojaan. Niin kuin viime viikolla. Järsi isän tohvelin pilalle.

- Kuulostaa lupaavalta, Murre mutisi.

- Mitä sanoit Murre? Mä en oikein kuullut.

- Aiot varmaankin hankkia Pontsolle jotain lahjaksi, kun joulu tulee, vai kuinka? Murre kysyi ja katsoi toiveikkaasti Neaa.

- Totta kai. Ainakin Pontso tarvitsee...

- Se tarvitsee minun kirjani,Aapinen pölhöille pennuille, Murre keskeytti ja paljasti kassistaan ison keltakantisen kirjan. - Katsos nyt, Nea, tästä sivulta 16 alkaa tärekä luku koirien luonteesta. Tunnettu tosiasia on, että koira perii aina emäntänsä luonteen. Haluat varmaankin, että Pontsosta kasvaa älykäs ja rohkea koira. Sellainen kuin sinä. Pontso tarvitsee ehdottomasti parasta mahdollista opetusta, jota saa vain minun teoksistani.

Nea otti kirjan ja selasi värikkäitä sivuja. Kas vain,sarjakuva. Hän rakasti sarjakuvia.

- Minä myyn tämän kirjan sinulle erikoishintaan, Murre ilmoitti tärkeänä. - Voit valita mieleisesi maksutavan. Kaksi kiloa soppaluita tai kolme Extra Premium Murina-pakettia.

Nean kasvot venähtivät.

- Voi kurja. Murre, mulla ei ole nyt yhtäänrahaa. Mutta kuule, mitä jos vaihtaisit kirjasi mun omaan kirjaani Nea ja salaratsastaja? Takaan, että siinä riittää vauhtia ja jännitystä, etkä malta laskea sitä käpälistäsi, ennen kuin olet lukenut sen kannesta kanteen.

- Sovittu! Murre työnsi aapisen Nean käteen. - Mene hakemaan kirjasi äkkiä tänne. Minun täytyy ehtiä vielä moneen muuhunkin paikkaan kirjojani kaupustelemaan. Joulu on kohta ovella, ja epäilen suuresti, ettei Joulupukki ehdi lukea kaikkia saamiaan toivelistoja. Se on sääli, sillä joka listalla on taatusti ykkösenä minun mestarillinen opaskirjani.

Nea loi koiraan ilkikurisen katseen.

- Taidat pitää itseäsi Suomen suosituimpana kirjailijana, hän hihitti.

- En suinkaan, Murre sanoi omanarvontuntoisesti ja röyhisti karvaista rintaansa. - Vaan minä olen Suomen suosituin.

_______________________________________________________________

________________________________________________________________

        

                              YLLÄTYSTEN PÄIVÄ

Anun kauhistunut kirkaisu kantautui läpi tallin.

- Likat! Äkkiä tänne! Ette ikinä arvaa, kuka tuli pihalle?

Huuto toi tyttöjen uteliaat päät ulos karsinoiden ovista.

- Kuka? Ei kai se ole Lelle?

Leif Andersson kävi usein heitä tapaamassa, kun oli Joni Fagerin ystäviä.

- Ei se Lelle ole, vaan Repe Jussila, Nummelan ponitallilta.

Minna ilmestyi käytävälle. Hänen sydämensä hakkasi.

- Olet nähnyt väärin! Minna kiljaisi.

Tuire oli kertonut saaneensa selville, että Nea oli  kirjoittanut pojalle ja pyytänyt käymään, mutta kukaan heistä ei uskonut, että Repe tosissaan saapui paikalle Neaa katsomaan.

Minna kompasteli käytävälle ja huitaisi Katrin tieltään.

- Pois alta Katri! Mun on nähtävä komistus ja heti! Repe on mun idolini!

Minna ryntäsi pihalle muut perässään. Toden totta! Pihalla seisoi pikimusta Kafka ja hevosen selässä istui tutunnäköinen tumma poika, joka oli lehdistä tuttu. Poika oli todella Repe! Ja niin hyvännäköinen!

- Hei, Repe tervehti ulos saapuvia tyttöjä.

Hänen hymynsä valaisi kasvot.

- Hei!

- Moi!

Musta ruuna tanssi pojan alla, niin että satula narisi. Minnan teki mieli silittää hevosta. Olihan Kafka oikea GP-ratsu!

- Hei, mä olen Minna Saksa, Minna esittäytyi. -Sut mä tunnenkin. Olet Repe Jussila ja tulet Nummelan ponitallilta. Sun kuvia on jatkuvasti lehtien palstoilla. Sä olet kuuluisa ja olet voittanut palkintoja ja ruusukkeita vaikka kuinka. Viime viikollakin luin alan lehdestä susta. Tosi coolia!

Poika virnisti.

- Kuuluisuuden kirot...

Repe katsoi etsivästi ympärilleen ja kysyi yllättäen:

- Onko Nea paikalla?

- NEA? tytöt kiljaisivat yhtaikaa.

Ei kai Repe ihan tosissaan läskipalleron vuoksi tullut?Tuollainen pitkä, tumma ja hauskannäköinen poika saisi kenet tahansa.

Poika katsoi Minnaan pitkien tummien silmäpisiensä takaa, ja Minna koki olevansa maailman onnellisin tyttö. Mitä, jos Repe ihastuisi häneen? Haaveilulle tuli kuitenkin yllättäen loppu, sillä tallista saapuva Nea toi mukanaan satuloidun Oliverin.

Repe suli hymyyn.

- Hei Nea!

Nea punastui.

- Oletko sinä täällä?

- Olen. Yhteinen maastoratsastus sopii meille oikein hyvin. Voimme jutella hurjaluontoisesta ponistasi.

Nea nousi ratsaille, kiristi satulavyön.

- Kiva juttu.

Nea näytti onnelliselta. Oliverin rumuuskaan ei haitannut häntä, kun Nea sai katsella vieressä astuvaa hurjan hienoa mustaa ruunaa. Kafka toi elävästi mieleen Fantacyn. Ja nyt hän pääsi maastoon pojan kanssa kahden. Veljet! Tytöt halkeavat kateudesta, Nea ajatteli. Hänen päässään pyöri. Repe oli ihana!

Muut tytöt jäivät katsomaan  ratsastajien perään. Se oli kaikille yllätysten päivä!

   

 Kiirehdi jessemurren Tunkiolle lukemaan kappale Salaisuuksia pimeässä.                                                   

______________________________________________________________

        

                         

                                  JUORUJA NUMMELASTA

 

Tuire juoksi niin kovaa kuin jaloistaan pääsi. Hänellä oli tytöille  kerrottavaa Neasta. Nyt kukaan ei uskoisi tätä todeksi. Mikä onni, että kerhohuoneessa istui Minna ja Anu, hänen parhaimmat ystävänsä.

Anu kohotti päätään uteliaasti, kun huohottava Tuire ilmestyi ovelle.

- Onpas sinulla kiire, Anu sanoi.

Hän laittoi eväspaperit syrjään ja katsoi, miten  hikinen Tuire lysähti penkille istumaan.

- Tätä te ette usko! Tuire kuulutti kovalla äänellä.

Minnakin terästi kuuloaan. Ilmeisesti oli sattunut jotakin jännittävää.

- Olen kuullut luotettavalta taholta uutisia, Tuire juorusi.

- Olemme pelkkänä korvana, tytöt lupasivat.

- Läskilinssi on ratsastanut Nummelaan!

- Että mitä?

- Neako?

Tuire nyökkäsi.

- Kyllähän te tiedätte, että mun luokallani on yksi Nummelan ratsastajista...

- Niin, se Siru Kantola, Anu muisti.

- Joo. Siru kertoi mulle tänään välitunnilla, miten  Nummelaan oli saapunut tyttö hirveän rumalla hevosella ratsastaen. Se oli kertonut nimekseen Nea Kivi.

Anu ja Minna näyttivät kauhistuneilta. Olipa uutinen.

- Onko Nea ratsastanut Nummelaan Oliverilla?

- Joo, on se. Siru kertoi, että Nea tapasi itsensä Repe Jussilan. Voi minun päiviäni! Ja Repe otti Nean vastaan kuin kuninkaallisen. Että sieppaa! Siru oli oikein tuohduksissa, kun Repe ja Nea lähtivät kahdestaan hevosia katselemaan.

- KAHDESTAAN? Miten Nea kehtasi? Anu huudahti. - Sillä ei ole mitään asiaa Nummelaan.

- Ei minunkaan mielestäni, Minna sanoi.

Tuire rypisti otsaansa. Harmitti vietävästi. Kyllä heistä jokainen olisi halunnut Repen suosiossa olla, mutta että siihen pääsi Nea Kivi? Lihava rillipäinen hikari! Mitä ihmettä pojat näkivät mokomassa alottelijassa? Hän ei voinut sitä ymmärtää. He olivat  jälleen huolissaan suosiosta, minne Nea oli päässyt.

                                                                                       

Jos haluat tietää, miten tarina jatkuu, siirry Huvimajaan ja lue kappale Huvimajassa tapahtuu.

___________________________________________________________________

 

 

 

                           NEA                          7.9.12

 

Vatsani on täynnä perhosia. En ole koskaan tuntenut  mitään tällaista. Ratsastin Oliverilla Nummelan tallille ja kyllä mua jännitti. Olen kuullut niin paljon Nummelasta ja varsinkin Repe Jussilasta. Repen nimi on aina vaan lehtien palstoilla. Pojan täytyy olla huippuhyvä ratsastaja, aivan toista kuin mä olen. Yhtenä  päivänä päätin, että nyt menen tapaamaan häntä Nummelaan. Oli pakko nähdä oikea kilparatsastaja! Sukat suorastaan pyörivät jaloissani. Kikka Lahti oli pihalla minua vastassa. Pidin hänestä heti. Ja sitten näin HÄNET! Hyvänen aika sentään! Repe  saapui luokseni ja olin pyörtyä. En olisi millään uskonut, että tapaan hänet livenä. Repe on niin pitkä ja tumma ja sillä oli kauniit silmät ja tuuheat pitkät silmäripset. Se katsoi suoraan silmiini ja mä tunsin itseni tärkeäksi.  Myöntää täytyy ,että mun jalat menivät hyytelöksi, kun Repe sanoi tulevansa itse esittämään Nummelan ratsut mulle. Kuka muu sellaista olisi tehnyt?  Nyt olen varma, että tämä johtaa johonkin ihanaan. Kikka ja muut tytöt jäivät pihalle lamaantuneina seisomaan, kun me mentiin sisälle talliin. Hih! Sanon  nyt suoraan kaikille, että tämä oli minun päiväni. Repe kutsui minut Nummelaan uudestaan.

 

___________________________________________________________________

 

 

              NEA          *   *   *           30.8.12

 

Minulla ei ole enää mitään syytä käydä tallilla. Rakkain hevoseni on kuollut. Hirveä tragedia on kohdannut minua. Yöllä nukkuessani näen unta, että Fantacy on vielä elossa ja ratsastan sillä. Voin kuulla hevoseni hirnunnan. Miten kukaan voi selviä tällaisesta kohtalosta? On niin ikävä sitä hevosta. Itkettää vallan. Kukaan toinen hevonen ei korvaa suurta mustaa. Fantacy tulee olemaan elämäni hevonen. Aina. Lohduttakaa tuskaani.


___________________________________________________________________